Läskikapinaa!!!!!!

Hesarin NYT-liitteessä on juttua vartalonkuvista ja siellä on äänestys koskien kauneinta vartaloa (Tämähän ei mitenkään liity emolehden läskikapinaan, eihän? Voiko muuten huonompaa nimeä jutulle keksiä?). Saman jutun yhteydessä on artikkeli otsikolla: Älyttömät ihanteemme.

Juttu sinällään on ihan asiallinen, mutta kun sen kytkee siihen Hesarin läskikapinaan tulee mieleeni jälleen uusi aluevaltaus valtakunnan pääuutislehdessä; Tosi-TV...eikun tosi-sanomalehti. Vain kansanterveyden vuoksihan sitä läskikapinaa puuhataan vähän joka toisessa lehdessä, annetaan ihmisille positiivisia viboja toisten menestyksestä, kuten Iltalehden toimittaja sanoi Pressiklubissa. Just joo, suonette anteeksi jos minä olen hivenen kyllästynyt koko Läskikapina touhuun.

Turha jatkuvasti tarjota elämäntapamuutoksia aikuisille, mihin ne lapset on unohdettu? Kyllä lasten lihomista jaksetaan mediassa kauhistella, mutta mitään rakentavaa en ole huomannut median esittävän, vain myyviä otsikoita ja kauhistelua. Eikö media (Missä muuten se media sijaitsee? Budjaakse joukkoviestinten kans samas kämpäs?) voisi tarjota ohjeita siihen kuinka me voisimme saada jatkuvasti lihovat lapsemme totutettua terveellisempään elämäntyyliin? Tietenkin voi sanoa, että nuoriso syö sitä mitä vanhemmatkin ja jos vanhemmat muuttavat elintapojaan terveemmiksi muuttuu lastenkin elintavat terveemmiksi automaattisesti.

Mutta kun näin ei useinkaan ole edes hyväkuntoisten ja terveeellisesti elävien vanhempien lasten kohdalla. Varsinkaan jos ne lapset on jo totutettu puolenkilon karkkipusseihin joka toinen päivä, limuun, sipseihin ja mikroruokiin. (Vähärasvaista toki, on niin terveellistä vetää kolme vähärasvaista mikroruokaa ja pussillinen vähäsuolaisia (Lisätään pikkasen suolaa) ja –rasvaisia sipsejä ja palan painikkeeksi litra kokista.)

Tietenkin tämä väärien ruokatottumusten opettaminen lapsille on vanhempien syytä, mutta osasyyllinen on myöskin kiireisessä elämässä; kuka nyt jaksaisi odottaa kunnon kotiruokaa tunnin? (Lapseni lähestulkoon jaksavat, sillä olemme viimeisiä paria vuotta lukuunottamatta olleet köyhiä ja kun ruoan tekee itse tulee se pidemmän päälle halvemmaksi)

Eikös kannattaisi suunnata näitä kampanjoita pienten lasten vanhemmille? Sen sijaan että vanhemmat patistettaisiin kuntosalille, sauvakävelylle tai kössiä työporukan kanssa pelaamaan, voisivat vanhemmat opetella tekemään terveellisempää ruokaa (Lihaa ei todellakaan tarvitse olla joka päivä pöydässä, minä sain lapsena lihaa vain sunnuntaisin ja kasvoin siitä huolimatta puolipäätä keskivertoa pidemmäksi ja muutenkin aikuisen miehen kokoiseksi) koko katraalle – lapset ja vanhemmat mukaanlukien – ja mennä leikkimään lasten kanssa pulkkamäkeen, saavat siinä samalla itsekin liikuntaa. Oma lihomiseni muuten alkoi siinä vaiheessa kun lapseni olivat kasvaneet niin isoiksi etteivät halunneet minua mukaansa ja jämähdin muutamaksi vuodeksi ärjymään TV:lle, että siellä osaakin olla idioottimaisia ihmisiä!

Mutta ei, aina on niin perkeleen kiire, ei ehdi tekemään kunnon ruokaa tai leikkimään ja pelaamaan lasten kanssa. Kumma kyllä kaikki tapaamani vanhemmat jotka valittavat etteivät kiireiltään ehdi tekemään ruokaa from-the-scratch tai pelailemaan lastensa kanssa, kuitenkin ehtivät ja jaksavat käydä lähes joka ilta pelaamassa kössiä, golfia, mikä nyt ketäkin miellyttää, työkavereidensa kanssa. Tietenkään moisen jälkeen ei jaksa enää kotona tehdä muuta kuin iskeä perunamuussia ja makkaraa mikroon paukahtelemaan.

Helvetti, jos hankkii perheen ja eritoten jos siihen perheeseen hankkii lapsia niin heidän tulisi olla etusijalla, ei työ-, tai muiden kavereiden. Jos tämä toteamus syyllistää jotakuta niin sietää miettiä miksi syyllistyy.

Palatakseni niihin vartaloihin niin tässä minun mielipiteeni:

Niistä vartaloista saataisiin naisten puolella minua miellyttävä kun yhdistettäisiin Kuutosnaisen rinnat, viitosnaisen hiukset Ykkösnaisen vartaloon. Miesten puolelta minua viehättää Viitosmies, mutta hänellä on hivenen liian laihat jalat, viitosmieheen kun yhdistäisi kolmosen jalat ja kädet niin a'vot. Miehistä kutonen muistuttaa minua, minulla vain on komeampi elintasomaha ja olen muutenkin komeamman kokoinen.

Aion nousta kirjalliseen establishmenttiin

...no en, onhan vain mielestäni hyvä otsikko. Ja tästä ei ole tulossa mikään kirjallisuusblogi, paljon lukevana kirjat vain sattuvat olemaan sydäntäni lähellä.

Lueskellessani Parnasson päätoimittajan blogia huomasin Papinniemen kirjoittavan näin:

"Niinpä enenevä määrä merkittävää kirjallisuutta julkaistaan pikkuriikkisten kustantamoitten kautta, jopa kirja kerrallaan, tai sitten blogeissa. Näissä verkkopiireissä lymyää jo moni 2010-luvun establishmentin jäsen."

Harvoin olen hänen kanssaan samaa mieltä mistään, mutta tuo kuulostaa oikeansuuntaiselta.

Sieltä kommenteista löytyi tälläinen nimierkki JSipilän kommentti:

mutta myös esim. aukeassa pyörivän palautteen myötä työt vaikutetaan vastaanotettavan keskeneräisinä. (en ole paperin puolestapuhuja, joka näkyy omissa töissänikin, jotka nyt kovasti keskittyvät videoiden ja runojen yhteistoimintoihin.)

Ja tuosta tuli mieleeni että miksikähän kirjailijat eivät käytä uuden tekstinsä arvioijina esim. bloginsa lukijoita? Sitä omaa tekstiä varjellaan mustasukkaisesti siihen saakka kunnes kirja on kaupoissa, mitä he pelkäävät? Ideavarkautta?

Kyseessä lienee osittain aiheellinen pelko, mutta väliäkö tuolla jos joku varastaa idean? (Paitsi mikäli kyse on todella originaalista ideasta, mutta kuinka todennäköistä minkään todella uuden keksiminen on?) Ensinnäkin jäljet sylttytehtaalle löytyvät netistä - eli voit vaatia kunnian ideasta -, ja toiseksikin kannattaa kirjoittaa sen verran hyvin että oma kirja on ideavarkailijan vastaavaa niin paljon parempi että ostava (Siis tuo tuulipukukansa, kuten nimimerkki camunen Papinniemen blogin kommenteissa toteaa) yleisö ostaa mielummin sen.

Ja voisihan sitä edistyvän tarinan sijasta laittaa vain valikoituja pätkiä, vaikkapa niitä jotka kokee ongelmallisiksi, yleisön arvosteltavaksi. Ehkäpä yleisöstä löytyy open source mentaliteettia ja mahdollisesti jopa kirjallista taitoakin, jolloin he saattavat toimia isona esilukijapataljoonana ja parantavat kirjaasi ihan vain osallistumisen ilosta.

No jaa, monet taiteilijat tuppaavat olemaan kaikista tuntemistani ihmisistä omaisuutensa - oli kyseessä aineeton, tai aineellinen omaisuus - suhteen kaikkein mustasukkaisimpia ja jopa ahneimpia. Tiedän markkinointipellejä ja häikäilemättömiä liikemiehiä jotka ovat vähemmän ahneita kuin jotkut tuntemani taiteilijat.

Ja päätin tässä saman tien että laitan tekstiäni julkisesti arvosteltavaksi: Jos tulet kanssani - Prologi.

(Blogispämmerit muuten ovat nopeita, minuutin tuon julkaisun jälkeen ilmestyi spämmi)

Köysi yli kuilun

Ehkä nykyisin vanhempiensa arvomaailmaa vastaan kapinoiminen on hankalampaa kuin ennen. Vaikka maailma on lapsuudestani muuttunut, niin minä ja lapseni olemme kasvaneet perusteiltaan samanlaisessa maailmassa, hyvinvointi Suomessa (Tämä tosin on muuttumassa huonompaan suuntaan), kun taas...

...minun ja vanhempieni välissä on jonkinmoinen kuilu.

Vanhempani ovat koko elämänsä ajan tehneet ahkerasti töitä noustakseen huonoista lähtökohdistaan nykyiseen hyvään asemaansa ja yltäkylläiseen elämään ja tämä on aiheuttanut sen, että he katselevat maailmaa materialistisin silmin. Heille työstä saatavan korvauksen suuruus on tärkeämpi asia kuin työssä viihtyminen (Isäni kylläkin rakastaa työtään), kun taas minun kohdallani on juuri päin vastoin. Jollen viihdy työssäni en pysy työpaikassa vaikka palkka olisi suurikin, sillä raha ei minulle ole se suurin motivaattori, oikeastaan se on yksi pienimmistä. Mielummin pienemmällä palkalla mukavassa työssä työpaikalla jossa viihtyy, kuin suurella palkalla töissä jonne meneminen vituttaa joka aamu, toki kaikkia vituttaa työhön meneminen joinain aamuina, mutta joka aamuisena se vie ihmisestä mehut.

Samoin vanhempani katsovat että he ovat verorahoillaan auttaneet ihmisiä aivan tarpeeksi, heillä ei ole mitään halua lisäavun antamiseen, minä taasen katson, kun kerran omaan siihen mahdollisuuden, olevani velvoitettu antamaan rahaa hyväntekeväisyyteen. Vanhempieni katsontakannalta katsottuna tuhlailen rahojani kaikenlaisten kolmennenmaailman ihmisten tai eläinten tai ympäristön hyväksi aivan turhaan "Kyllähän valtio käyttää meidän verorahojamme siihen aivan tarpeeksi".

Puolittainen välinpitämättömyyteni rahaa kohtaan johtuu varmaankin siitä että olen koko elämäni elänyt suhteellisen vakaissa oloissa ja minulla on aina ollut kaikki tarvittava (ja vähän enemmänkin) - vaikka välillä olenkin ollut köyhä - kun taas vanhempani lähtivät oloista joita minun on hankala edes kuvitella.

Sota? Puute? Mitä ne ovat?

Kuinka ihminen joka ei koskaan varsinaisesti ole nähnyt nälkää, saattaisi kuvitella miltä se tuntuu? Enkä ole joutunut elämään lapsuuttani sotapakolaisena (Isäni mm. menetti kuulonsa toisesta korvasta pommituksissa ja näki tapettuja ruumiita jo pienenä lapsena), enkä joutunut asumaan useamman sisaruksen ja isovanhemman kanssa samassa talvisin jäätävän kylmässä huoneessa, tai menemään töihin ala-asteikäisenä (Vanhempani eivät ole noista lapsuutensa ja nuoruutensa ajoista pahemmin puhuneet, tietoni olen saanut heidän sisaruksiltaan). Joten vanhempieni tarve tehdä pitkälle tähtääviä suunnitelmia ja säästää useita tuhansia euroja (Luulemma heidän hatävarastonsa on nykyisin kymmeniä tuhansia) "hätavaraksi" on hyvinkin ymmärrettävää, samoin kuin heidän tarpeensa mitata lähes kaikkea taloudellisin perustein.

Mutta se että he yrittävät tunkea minun päähäni omia ajatuksiaan on välillä hyvin ärsyttävää (Älkää puhukokaan siitä että minä tyrkytän omia ajatuksiani lapsilleni, se on ihan eri asia! Mä tiiän kakaroitani paremmin mikä heille on hyväksi, NIH! ;)

Vanhempani eivät ymmärrä miksi ihmeessä annan ilmaiseksi ammattitaitoani, minkä lisäksi käytän satoja euroja taideprojekteihini, heidän mielestään moinen on täysin järjetöntä. Kun yritän perustella asiaa tuntuu kuin puhuisin seinälle, mikään perusteluni ei mene perille. "Mutta voisit saada siitä rahaa" Olisihan/onhan raha kiva lisä muttei se ole pääasia.

Samoin he eivät tunnu ymmärtävän sitä, että haluan siirtää heiltä joskus tulevan perinnön - joka on suhteellisen huomattava - lapsilleni, toki ideani on heidän mielestään hieno ajatus, mutta kuitenkin saan kuulla siitä että enkö halua turvata vanhuuttani yms. vastaavia kommentteja.

En tiedä mitä vanhuuteni tuo tullessaan, mutta minulle riittää kunhan saan ruokaa, vaatteita, katon pääni päälle (Sikäli vaatimukseni ovat kovat että kirjastoni, useampi tuhat nidettä + useampi tuhat sarjakuvaa pitää myöskin mahtua saman katon alle kuin päänikin) ja nettiyhteyden - tai mikä silloin tätä nettiä vastaakaan. Jollen niitä saa yhteiskunnan toimesta aion mennä kuokkimaan vuorotellen jokaisen lapseni luo (Mikä vaatii jonkinmoisen säilytystilan kirjoilleni) ainakin siihen saakka kunnes he heittävät seniilin ja sekopäisen isänsä vanhainkotiin kiusattavaksi.

En siis jaksa vielä miettiä mitä tapahtuu joskus 30-40 vuoden päästä, se aika tulee kun on tullakseen ja silloin pärjätään sillä mitä on tarjolla, ja olen koko elämäni ajan hitaasti mutta varmasti vaurastunut, näillä näkymin mnulla on vanhuksena ihan tarpeeksi varallisuutta ihan omastakin takaa.

Eli se kuilu välillämme on kaksiosainen:

- Vanhempani miettivät asioita rahan kannalta - mikä ei tarkoita etteivätkö he muutakin miettisi. Minä taas mietin asioita henkisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden kannalta.

- He suunnittelevat asioita vuosien, ja vuosikymmenten päähän, minä taasen - mikäli oikein suunnitelmallisella päällä olen - jaksan miettiä puolen vuoden päähän (Toki lainojenmaksukyky on mietittävä tarkoin).

BTW: Zarathustra oli yksi vaikuttavimmista lukuelämyksistäni nuornamiehenä (tekisi mieleni kirjoittaa nuoramiehenä).

Nuorisokapinaa!

Olen viime aikoina (Viimeiset viitisentoista vuotta) odottanut nuorisokapinaa, jota ei ole kuulunut, 90 -luvun alussa Grungen saapuessa (Mielenkiintoista kuinka sitä helposti liittää nuoriskapinan musiikkiin) olin jo toiveikas, mutta nuorisoteollisuus haukkasi sen suuhunsa ja pulautti ilmoille Pearl jamin ja Nirvanan sijasta vähän rockahtavampia poppareita, poikabändejä ja Spice Girlsin. Rapissäkin oli yritystä muttei rapin slummeista lähtenyt kapina ollutkaan mitään muuta kuin itseriittoista, seksististä ininää, 50 cent on tasan yhtä kapinallinen kuin Britney Spearskin, ja siitä hänellä on gangsterinpaperit todisteena.

Ja vaikka musiikista löytyisikin jotain kapinaa - jota viimeaikojen musiikista ei ole löytynyt - niin nuoriso itsessään vain istuskelee tietokoneidensä ääressä irckaamassa ja pelaamassa, eivätkä jaksa edes kunnon virtuaalisia nettikapinoita väsätä, paitsi kun jonkin hemmetin hardrockpopparin kasvokuva julkaistaan netissä, jee siinäpä mielenosoituksen aihetta!

Nuorisossa ei enää tunnu olevan minkäänlaista munaa, eli halua kapinoida establishmenttia vastaan, eiväthän he edes halua muuttaa maailmaa, ilmeisesti maailma heidän mielestään on valmis? Ja se osa nuorisosta jolla halua ja viitseliäisyyttää pieneenkään kapinaan on, on hyvin pieni vähemmistö, josta siitäkin iso osa haluaa parantaa vain omia olojaan, ei maailmaa. Kuvaavaa onkin se, että kun näen kaksi nuorta jotka osoittavat minkäänlaista yhteiskunnassa vallitsevien arvojen arvostelua ja kapinaa tunnen tykytystä sydämessäni; aivan vielä ei kaikki toivo ole menetetty, pienen pienen pieni kipinä elää.

Missä ovat nuoret vihaiset miehet ja naiset muuttamassa taidetta, maailmaa, ottamassa kantaa siihen sekopäisyyteen johon yhteiskuntamme on ajatunut?

Olisiko aika meidän keski-ikäisten, jotka vielä 20-25 vuotta sitten halusimme muuttaa maailmaa, mutta jäimmekin solidaarisesta egosentriseksi muuttuvan maailman - jossa vain Nalle Wahlroosin, jonka takinkääntö onkin oiva esimerkki siitä miten maailma on muuttunut, ja Jari Sarasvuon kaltaiset opportunistit menestyvät - vangeiksi, olisiko meidän aika kapinoida?

Onko todellakin niin ettei nuorisosta enää ole mihinkään muuhun kuin valittamaan opintotukien pienuudesta - joka tosin on oikeutettua kitinää -, onko todellakin niin että meidän, väsyneiden, jo pahasti establisoituneiden, keski-ikäisten on lähdettävä kapinoimaan? Taannoisesta anarkistien pikkukapinastakin jäi mieleen vain poliisien ylenpalttinen voimankäyttö ja keski-iän kynnyksellä oleva vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas, jonka kapinasta terä kului pois hänen saadessaan kutsun linnanjuhliin.

Tosin itse keksisin heti useita asioita joita muuttaa, työelämän "joustot" jotka vaativat 10-12 tuntisia päiviä ilman sen kummempia lomia (Mihin katosivat ammattiliiton halut parantaa työntekijöiden oloja? Mihin katosi vasemmisto?), ja aina tavoitettavuus, et koskaan ole vapaalla. Mutta asuntovelkaisen ja perhettään elettävän on hankala lähteä barrikaadeille sillä lapset on haettava tarhasta ennen kuutta. (Muuten, ennen kuin syytäette minua siitä että haluan parantaa vain omia olojani, niin tiedoksi vain: Minun ei tarvitse tehdä pitkiä työpäivä, minä haluan tehdä, mikä on aivan eri asia)

Toinen asia jota vastustaa on nuoruuden ihannointi ja siitä kummunnut terveysfasismi, joka aiheuttaa eräälle tutulleni niin paljon stressiä, että hän on kaiken kuntoilunsa, ruokavalionsa kanssa sydänkohtauksen partaalla, moinen ei voi olla hyväksi terveydelle. Miksi hitossa kaikkien pitäisi olla Brad Pittin (Mikä siinä miehessä viehättää? Clooney tai Depp ovat huomattavasti paremman näköisiä ja seksikkäämpiä) ja Angelina Jolien näköispainoksia? Tosin Jolie on vielä terveen näköinen, osalla naisista taitaa ihanteina olla luurangonlaihat narkkarimallit.

Uskoisin eläväni pidempään kuin nämä terveysfriikit, sillä sen sijaan että ottaisin stressiä lievästä ylipainostani (n. 100kg/190cm), tupakoimisestani (5-10 spaddua päivässä), ruokavaliostani (Tosin sen jäljiltä että olin viiden vuoden ajan vegetaristi syön paljon kasviksia ja rasvainen liha ei miellytä minua), ja kasvojeni rypyistä (Tässä naamassa arpikin olisi kaunistus), minä elän tyytyväisenä itseeni ja vartalooni.

Ruokavaliosta tuli mieleeni nämä helvetin vegaanisaarnaajat, jotka tarjoavat muita syyllistäen omaa elämäntapafetissiään, ei siinä sinällään mitään, mukavaa että ovat löytäneet oman eettisen näkemyksensä, mutta miksi he vaativat kaikkia elämään heidän laillaan?

Itse asiassa tuossa löytyikin yksi syy lisää miksi keski-ikäiset harvoin kapinoivat; se osa meistä, joka on vuosien varrella henkisesti kasvanut edes hivenen, ei enää usko omien ajatustensa ja elintapansa olevan se ainoa oikea jota muidenkin on noudatettava, jollei muuten niin pakolla. Samasta syystä poliitikoissa ei taida olla kovinkaan montaa järki-ihmistä, heidän on mitä ilmeisimmistä syistä uskottava omaavansa sen ainoan oikean totuuden, pitkälti samaan tapaan kuin uskovaisetkin, ja loppuosa poliitikoista taitaakin olla juuri niitä opportunisteja.

Helvetin nuoriso, kapinoikaa nyt hitto vie meitä vastaan, saatanan läskit laiskurit. Ei vanha enää jaksa, pallo on siirretty teille, kuuluuko kuuntelen?

Palvelukustanne & Omakustanne

Palvelukustanne on vaikuttaa mielenkintoiselta mallilta, se tosin on kallis tapa julkaista teoksiaan.

Koska uskoisin muilla palvelukustantajilla esim. Kuvittarella olevan samankaltaiset sopimukset kuin Pilotinkin sopimus, niin ao. ruodinta koskee myöskin heitä, ei pelkästään Pilotia. Pilotin sopimus on tässä esimerkkinä vain siksi että heillä nuo sopimustiedot ovat julkisesti näkyvillä netissä.

1. Pilot-kustannus Oy kustantaa teoksen sen jälkeen, kun kirjailija ja kustantaja ovat allekirjoittaneet kustannussopimuksen.

Tämähän hivelee kirjoittajan mieltä, hänellähän on kustannussopimus, jolla voi brassailla Pubitikkaa viskellessään.

Pistää vain miettimään kuinka moni kirjoittaja tajuaa, että hän on asiakas joka on ostamassa palvelua, joten hän voi esittää rahojensa vastineeksi vaatimuksia joita ei välttämättä täyskustanteessa kykene esittämään?

Omakustanteen osaltahan kaikki tajuavat olevansa ostamassa kirjansa painatusta, ja osaavat - toivottavasti - tällöin vaatia palvelua.

2. Kustantaja hankkii teokselle ISBN-numeron.

Voin kokemuksesta sanoa, että ISBN numeron saaminen vaatii vain yhden puhelinsoiton.

3. Kustantaja takaa teoksen saatavuuden vähintään 10 vuoden ajan tuotannon aloittamisesta.

Tämä on asia joka minua kiinnostaa, tosin noiden sivujen perusteella minulle jäi vähän epäselväksi se että painattaako kustantaja samantien kirjoja enemmänkin kuin ne kappaleet joita sopimuksessa kirjoittajaa vaaditan itse ostamaan. Mikäli kirjoja painatetaan vain tilauksesta saattaa joku ostaja, joka tilaa kirjan vaikkapa webkaupasta hermostua mahdollisesti pitkäänkin toimitusaikaan ja harmistuessaan hän helposti levittää tietoa kirjan hankalasta saatavuudesta ja jollei onnistu luomaan klassikkoa tai ole jo hankkinut itselleen suurta mainetta eivät ihmiset viitsi odotella kovinkaan pitkään tilaamansa kirjaa ja näin ollen saattavat jättää kirjan tilaamatta.

4. Kirja saa suositushinnan.

Tämä on periaatteessa hyvä asia, kustantaja tietää paremmin yleisen hintatason, mutta suositushinta saattaa olla suurempi kuin kirjoittaja itse haluaisi. Monellekin amatöörikirjoittajalle kirjasta saatava voitto (raha) ei niinkään ole se merkityksellinen asia, vaan tärkeämpää on oman tekstinsä levittäminen painetussa muodossa muiden ihmisten luettavaksi, käytännössä siis kirjan saama julkisuus.

5. Kustantaja markkinoi teosta seuraavin toimenpitein:

- kirjasta tehdään esite kirjoittajan käyttöön

Esitteiden painattaminen on suhteeellisen halpaa hommaa, mutta mikäli esite on hyvän graafikon laatima kunnollinen mainos kannattaa siitä ammattilaisen työstä maksaakin.

- kirja on esillä kustantajan internet-sivuilla (www.pilotkustannus.fi)

Ko. sivuilla on niin iso määrä kirjoja että siellä erottautuminen on lähes yhtä hankalaa kuin esim. Bookplus.fi:n sivuilla erottautuminen ja juuri näkyvyys on se kirjan leviämistä edistävä asia, minkä lisäksi Pilotin sivut tuskin ovat se ensimmäinen foorumi mistä ihmiset itselleen kirjallisuutta lähtevät ostamaan. Mutta lisänä rikka rokassa.

- kirja on mukana kustantajan julkaisemissa yhteisluetteloissa

Tämä saattaa olla jollain tasolla merkittävä seikka, edellyttäen että oikeat tahot - mm. kirjakauppiaat - tuota yhteisluetteloa lukevat.

- kirja toimitetaan Kirjavälitys Oy:n tilattavaksi kirjakauppoihin ja kirjastoihin

Kirjavälitykseen voi luoda suhteet itsekin.

- kirja toimitetaan BTJ Finland Oy:n tilattavaksi kirjastoihin

Samoin BJT:lle.

- kirjaa lähetetään 5 kpl kirjailijan valitsemiin lehtiin tai muihin medioihin arvosteltavaksi

Omakustantajan, mikäli ei ole aiemmin häärännyt kirjallisissa piireissä, saattaa olla hankala selvittää mihin ja kenelle kirjaa kannattaa lähettää arvosteltavaksi, mikäli tähän sisältyy kustantajan neuvot kenelle kannattaa millaistakin teosta lähtellä arvosteltavaksi on tämäkin ihan varteenotettava palvelu, kätevä ihminen kylläkin selvittää nopeasti itsekin minne kirjaa kannattaa lähetellä arvosteltavaksi.

- kustantaja toimittaa viralliset vapaakappaleet Kansalliskirjastoon

Tämä tarkoittaa kuutta kappaletta kansalliskirjastoon, ohjeet tähän löytyvät Kansalliskirjaston sivuilta.

- kirja ja kirjailija voivat olla mukana kustantajan erikseen ehdottamissa markkinointitapahtumissa tai ilmoituksissa

Tämä on hivenen epämääräinen kohta, "voivat olla" voiko kirjoittaja vaatia että hänen kirjansa on ehdottomasti oltava näytteillä mikäli kustantaja osallistuu esim. kirjamessuille? Oletettavasti tämä tarkoittaa sitä että kustantaja päättää ketkä kirjailijat esiintyvät tilaisuuksissa ja keiden kirjat esitellään markkinointitapahtumissa, eli siinä mielessä sopimus ei eroa täyskustanteista. Toisaalta voihan sitä vaatia (En nyt viitsi lähteä vatvomaan voivat olla sanoja sen enempää, sillä en ole sen enmpää kielen kuin sopimustenkaan asiantuntija) kirjansa esillä olemista ja onhan se suurempi mahdollisuus saada kirjansa esille messuille yms. markkinointitapahtumiin kuin mikäli kustantaa kirjansa yksityishenkilönä, tosin onnistuuhan sekin mikäli vain haluaa käyttää aikaansa ja rahojaan siihen.

6. Tekijä tai tekijän osoittama taho osallistuu alkuvaiheessa kirjan kustannuksiin ostamalla esim. 85 kpl kirjaa. Tämän ensioston lisäksi kirjailija saa veloituksetta 20 tekijänkappaletta.

Ja tämä on se mikä tekee palvelukustanteesta kallista puuhaa. Oletetaanpa että kirjalle annetaan suositushinnaksi 15€ (Hivenen alakanttiin oleva arvio), tämä tarkoittaa sitä että kirjoittaja suostuu pulittamaan kirjansa kustantamisesta 1275€. Kun tätä verrataan omakustanteen painatushintoihin, niin kirja tulee kirjoittajalleen moninkerroin kalliimmaksi. (runokirja.fi: 85 * 3,88 = 329,80€ ja tuosta hinnasta varmaankin saisi 85:llä kappaleella jonkin verran alennusta).

7. Seuraavista ostoistaan tekijä saa 50 % alennuksen kirjan suositushinnasta.

8. Ensioston jälkeen myydyistä kappaleista maksetaan 20 % tekijänpalkkio. Se lasketaan kustantajan arvonlisäverolla vähennetystä luovutushinnasta. Palkkio tilitetään vuosittain myyntiä seuranneen vuoden keväällä.

Minulla ei ole mitään hajua mikä on keskimääräinen kirjailijan tekijänpalkkio täyskustanteessa, mutta tuo 20% prosenttiä (ALV vähennetystä luovutushinnasta) kuulostaa ihan kohtuulliselta kun vertaa musiikkipuolen sopimuksiin joita olen muutamia nähnyt.

Omakustanne on hyvä vaihtoehto mikäli rahat ovat vähissä ja uskoo kykenevänsä markkinoimaan teostaan itse. Mutta siinä on omat ongelmansa, kaikki (Kuten ISBN numeron hankinta, vapaakappaleet, kannen ja ulkoasun sunnittelun - tosin monesti riittää pelkkä yksinkertainen, ehkä yksivärinenkin kansi ja kirjan ja kirjailijan nimi -, kustannustoimittaminen ja markkinointi jne.) täytyy hoitaa itse. Mutta tuota itsesaast...itsemarkkinointia on joka tapauksessa tehtävä, joten palvelukustanteen tarjoamat lisät ovat vain hyviä lisiä.

Uskoisin että useimmille amatöörikirjoittajille omakustanne riittää hyvin.

Palvelukustenne tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin omakustanne, eikä kirjansa hintaan juurikaan pääse vaikuttamaan mikä saattaa olla huono asia, omakustanteen hinnaksi voi määritellä vaikkapa 5-10€ ja se on palvelukustannettujen kirjojen keskihintoihin (18-20€) verrattuna iso kilpailuetu.

Toisaalta monet ihmiset yhä edelleen karsastavat omakustanteita ajatellen omakustantajan olevan ihminen joka ei osaa kirjoittaa "ku ei se oo saanu kirjojaan kustantajien seulan lävitse". Vaikka tosiasiassa seulaan jää paljon hyvääkin kirjallisuutta, sillä käsittääkseni vain n. 2-5% tarjotuista käsikirjoituksista menee lävitse. Niinpä se, että kirjan kustantajaksi mainitaan vaikkapa Pilot tai Kuvitar saattaa helpottaa paljonkin kirjan kauppaamista niille jotka epäilevät omakustanteiden laatua.

(Itse olen ajatellut perustaa joskus Monkey Hat (insaidtsoukki, tai ei oikeastaan, ken tietää mitä tarkoittaa apina selässä, niin hän saattaa arvata mitä olen hamassa nuoruudessani ankarasti naama irvessä harrastanut) kustannusliikkeen kunhan, tai jos, joskus aikani siihen riittää - eiväthän kirjojen ostajat kuitenkaan tunnista kuin muutaman (Tammi, Otava, WSOY) kustantajan nimeltä.)

Palvelukustanteen etuihin kuuluu siis se, että kirjoittaja saa palvelua, kuten (pientä) apua markkinointiin ja graafikon, kustannustoimittajan - joka on etenkin novelli-, ja romaanikirjailijalle ehdottoman tärkeä henkilö, varsinkin mikäli kirjoittajalla ei ole asiantuntevaa esilukijaa. Toinen tärkeä tieto on se, että omaa kirjaa voi huoletta markkinoida 10 vuoden ajan, sillä kustantaja lupautuu toimittamaan 10 vuoden ajan kirjoja.

Mutta tuo palvelukustanteen hinta on suhteellisen kova varsinkin runokirjan osalta, sillä runokokoelmia myydän tunnetuiltakin runoilijoilta hyvin pieniä määriä, joten luulisin että siinä jää kirjoittaja tappiolle.

Epäilemättä kustantaja tekee tuossa palvelukustanne mallissa hyvin voittoa, mikä onkin kaikkien yritysten perimmäinen tarkoitus, ei se mikään synti ole, eiväthän he ketään pakota tilaamaan mitään. Saattaisin muutoin sanoa tuota mallia tyhmien huijaamiseksi, mutta siinä kuitenkin saa rahoilleen vastinetta ja mikäli kirjoittajan tilanne on sama kuin minulla - aika ei yksinkertaisesti riitä - niin noista palveluista kannattaa jo jonkin verran maksaakin ja ainahan voi hakea apurahaa kirjansa julkaisuun.

Itse päätin juuri sijoittaa huomattavan summan runokokoelmani palelukustantamiseen (Kiva typo, jätän sen tuollaiseksi), koska minulla ei ole aikaa kaikkeen omakustanteen vaatimiin hommiin, minkä lisäksi minulla ei - ensimmäistä kertaa elämässäni - tällä hetkellä ole rahapulaa (En kylläkään ole mitenkään merkittävästi vaurastunutkaan) ja ei tuo runokokoelman julkaiseminen ainakaan niitä huonoimpia rahan tuhlaus kohteita ole. Käytän vuosittan melkein yhtä paljon rahaa jo tupakkaankin.

Joten kunhan se tulee painosta ulos alan kaupata sitä teille, arvoisat lukijat, mutta jo nyt voin sanoa että, mikäli tilaatte kirjan suoraan minulta tulee kirjan mukana hyvää pop/rock musiikkia sisältävä CD. 50 ensimmäistä tilaajaa saavat ihan painetun CD:n, muut joutuvat tyytymään kotipolttoiseen painetuilla kansilla.

Ai niin meinasi unohtua, Kuten Birdy mainitsee niin osoittaa aikamoista itseriittoisuutta Papinniemeltä ottaa päätoimittamansa lehden sivut www.parnasso.fi omaksi blogikseen. (Minä tässä polttelen siltojani, nyt varmaankaan ei kirjojani ainakaan Papinniemen päätoimittajuuden aikana arvostella Parnassossa, mikä tosin oli muutenkin erittäin utopistinen ajatus)

Jälleen ADHD jupinaa

Satuin pitkästä aikaa tarttumaan Yliopistolehteen, sen vanhaan marraskuun numeroon (Yleensä vain selailen sitä kahvitauolla). Siinä oli aukeaman juttu ADHD aikuisista otsikolla Kun elämä leviää käsiin, jutussa kuvattiin sitä kuinka ADHD ihmiseltä opiskelut - ja elämä - leviää käsiin kun aikuisena ei olekaan ketään joka asettaisi tiukat raamit opiskelulle - ja tämä kärjistyy yliopistossa.

Perhana! Nyt löysin vihdoinkin asian jota syyttää siitä että opiskeluni tulivat täysi-ikäisiksi jo vuosi sitten (Aloitin 1988), ja jatkuvat yhä edelleen, minullahan on ADHD-diagnoosi.

En kyllä kovinkaan paljon arvosta tuota diagnoosia, se tehtiin jotenkin hutaistun oloisesti, pitkälti sillä perusteella että pojallani on ADHD ja minäkin olen yhä edelleen vilkas kuin kahdeksankesäinen pikkupoika, mutta onhan se tarvittaessa hyvä tekosyy moneen asiaan.

Tunnistan kuitenkin itseni tuosta jutusta, minun on vaikea saattaa mitään loppuun jollei sille anneta deadlinea, ja minulla on tekemättömiä opiskelutehtäviä seuraavaksi pariksi vuodeksi sillä saan väsättyä loppuun vain ne jotka minua kiinnostavat.

Minä kyllästyn hyvin nopeasti lähes kaikkeen, mikä onkin syynä siihen että olen onnistunut sähläämään niin monessa eri ammatissa (31 työpaikkaa, 11 ammattia, 5 ammattikoulutusta ja näiden lisäksi olen elättänyt itseäni moninaisilla jippoiluilla, mm. pikkurikollisuudella ja katuperformansseilla) ja olen onnistunut sotkeutumaan monenlaisiin taide-, ja nuorisotyöprojekteihin, missä "auttaa" unettomuus; kun on 18-22 tuntia vuorokaudesta valveilla on ihmisellä aikaa tehdä vaikka mitä ja kun niitä tekemisiään tehdessään on puolisekavassa väsyneisyyden ja vitutuksen tilassa, niin niistä tekemisistä tulee tahattomastikin taiteellisia.

Oikeastaan syy miksi olen ajatunut ammattiini onkin se, että kyllästyn nopeasti kaikkeen, tässä hommassa saan jatkuvasti uusia ongelmia ratkottavaksi mikä pitää suurimman osan aikaa kyllästyneisyyden poissa. Mutta viime aikoina minusta on tuntunut että olisi aika vaihtaa ammattia, olenhan ollut näissä hommissa yli kymmenen vuotta.

Pitäisi vain keksiä mitä sitä tekisi isona...

Kunhan saan valmiiksi höpinäni palvelukustantamisesta laitan sen tänne, varmaankin tällä viikolla.

Ei kaupallista musiikkia

Tuli edellisiä kirjoittaessani mieleeni, että tiedän useita muusikoita jotka nuorempina olivat hyvin innostuneita saadessaan biisejään levytetyksi ja julkaistuksi. Vielä tuolloin he olivat ylpeitä pienistäkin myyntiluvuista ja innostuivat jokaisesta kuuntelijasta. Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat ettei heistä tule uutta Juicea , Eppuja tai Apulantaa he kehittivät teostensa pienestä myynnistä jonkinlaisen kunnia-asian.

He alkoivat suhtautua myyviin bändeihin ja artisteihin halveksunnalla ja pitivät näitä itsensä ja sielunsa myyneinä. Kyseessä lienee jonkinlainen puolustautumismekanismi; kun ei saavuteta sitä mitä halutaan käännetäänkin huono menestys plussaksi: "Mä teen musaa vain ittelleni, ei mua kiinnosta menestys, mä en myy sieluani". Mikä on suunnattoman typerää, jollei yleisö tippaakaan kiinnosta niin miksi sitten julkistaa tuotoksiaan?

Sama tuntuu pätevän monilla muillakin (taiteen)aloilla, tiedän ihmisiä jotka ovat omineet tuon suhtautumisen ja jotka saavat jonkinlaisia kicksejä siitä ettei heitä ja heidän tuotoksiaan tunne kuin kourallinen ihmisiä, mutta tuo kourallinen sitten onkin sitä viisasta ja Aidon Asian(TM) tuntevaa kultturellia porukkaa.

Onko jotenkin hankalaa myöntää ettei olekaan niin nero kuin nuorena kuvitteli?

Kaikkihan me lapsina ja vielä teini-ikäisinäkin kuvittelemme olevamme maailmanparhaita siinä mitä teemme, mutta kaikki nyt vain eivät voi olla parhaita.

Minäkin kuvittelin nuorena olevani nero runoilijana ja sanoittajana, kunnes jossain vaiheessa huomasin olevani huono ja parhaimmillanikin keskinkertainen. (Olenpa säveltänytkin muutaman biisin, mutta ei puhuta siitä...)

Mutta vaikka hyväksyinkin sen etten ole nero - hyvin kaukana siitä - ei se tarkoita ettenkö voisi yrittää tai jopa vaikuttaa taiteenkin saralla. Minulla sattuu olemaan ammattitaitoa jota joskus tarvitaan taiteenkin kentällä, minkä lisäksi olen kova puhumaan ja kehumaan muita, näin ollen olen hyvä kauppamies muiden tuotteille.

Kyllähän ei-niin menestyneistä urheilijoistakin tulee hyviä valmentajia, urheilutoimittajia ja muita urheilun taustapiruja, joten mikä ettei taidepuolellakin ihmiset voisi alkaa promoottoreiksi, managereiksi, tai joksikin taiteen perusduunariksi joka maalaa sen taustan jolle osaavammat tekevät tunteisiin vetoavan sisällön. Minua jo se taustapiruilu tyydyttää, tiedän olevani mukana jossain.

Eikä tuo tarkoita sitä että olisi lopetettava yrittäminen, vuosien ja vuosikymmenten puurtamisen aikana sitä saattaa löytää oman tyylinsä omassa taiteessaan ja sille itsestä löydetylle tyylille saattaa olla tilausta, ja vaikkei olisikaan niin ainakin minulle oman homman jatkaminen on hyvä terapiankorvike.

Osallistuinpa sitten runotorstaihin hivenen omalaatuisella tuotoksellani.

Omakustanteista osa 2

Ystäväni laittoi minulle omakustanteita koskevan pitkän viestin jonka pääpointti oli se, että kirjallisuuden ja muiden taiteenalojen ero tässä asiassa on se, että muiden taiteenalojen "omakustantajat" ovat alansa ammattilaisia, toisin kuin omakustannekirjailijat, mikä osittain pitääkin paikkansa. Omakustannekirjailijoissa kun on aivan ammattimaisia kirjailijoitakin, mutta se on sivuseikka, sillä heitä arvostetaan huolimatta omakustanne taustasta.

Palaan tuon ammattilaisuuden osalta hetkeksi kirjallisuuden vertailuun muihin taiteenaloihin.

Musiikkipuolella, jota itse tunnen suhteellisen hyvin, muusikot jotka tekevät omakustanteita ovat pääosin aivan yhtä amatöörejä kuin omakustannekirjailijatkin, ja siitä huolimatta kukaan ei halveksi heidän tuotoksiaan niiden taustan takia (Jos halveksutaan halveksutaan niiden tason takia), niitä kuunnellaan mielenkiinnolla jopa isoissa levy-yhtiöissä, sillä levy-yhtiöt yrittävät seuloa näistä omakustantajista - joiden tuotoksia musiikkipuolella yleensä kutsutaan demoiksi, huolimatta siitä että "demo" saattaa olla hyvinkin ammattitaidolla kokoon kasattu käytännössä valmis tuote - artisteja ja yhtyeitä joita voisivat ottaa omille palkkalistoilleen.

Teatteripuolella - johon olin hetken aikaa 80-, ja 90-lukujen taitteessa lavastajana (oikeammin apulaisena, mutta lavastaja kuulostaa hienommalta, CV:heni laitan tarvittaessa lavastaja) sekaantunut - ammattilaisten suhtautuminen harrastelijateattereihin on pitkälti samankaltainen kuin suomalaisten suhtautuminen virolaisiin; isoveli tarkkailee huvittuneella mielenkiinnolla mitä pikkuveli tekee. Kyseessä ei siis ole halveksiminen vaan hivenen alentuva, mutta hyväksyvä suhtautuminen. (Ohimennen sanoen suomalaisten hivenen ylimielinen asenne Viroa - tai Eestiä, kumpi nyt onkaan oikea nimi - kohtaan on vanhan Neuvosto-Viron perua ja siitä olisi jo päästävä eroon, Viro painelee monelta osaltaan piakkoin ohi Suomen jollemme pidä varaamme) Mutta ylimielisyydestään huolimatta isoveli ottaa oppia pikkuveljen teoista ja omii parhaimmat piirteet itselleen, ja onpa harrastelijateattereiden ohjaajina useasti toiminut arvostettuja alan ammattilaisia.

Kuten aiemmin mainitsin kuvataidetta en juurikaan tunne, mutta sen tiedän että sielläkin suhtaudutaan ei-ammattilaisiin erittäin ylimielisesti, mikä ei näin maallikon katsontakannalta ole millään tasolla oikeutettua, harrastelijat tekevät välillä huomattavasti kantaaottavampia ja ymmärrettävämpiä ja näin ollen yhteiskuntaan paremmin vaikuttavia - ja eikös taiteen tehtävä ole ottaa kantaa ja vaikuttaa yhteiskuntaan? - teoksia kuin omaan nokkeluuteeensa ja skandaalinhakuisuutensa sekoavat Teemu Mäet.

Ja (Minulle opetettiin aikoinaan ettei ja -sanalla saa aloittaa, niinpä usein aloitan sillä, antakaa minulle sääntö ja minun on pakko rikkoa sitä vastaan) nyt pääsenkin kirjallisuuteen, tai pikemminkin kirjailijuuteen.

Kuka on kirjailija? Onko kirjailija, kuten kirjailijaliitto edellyttää, ihminen joka on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana? Tämä määritelmä jättää hivenen mietintämyssyn varaan että milloin teos on "taiteellisesti niin korkeatasoinen" että tekijää voidaan pitää kirjailijana. Vai tuleeko kirjailijan olla opiskellut kieltä ja kirjallisuutta ennen kuin hänen teoksiaan pidetään kirjallisuutena? Onhan jo Suomenkin kirjallisuudessa paljon itseoppineita - eikös Väinö Linna ollut tälläinen itseoppinut mestari? - arvostettuja kirjailijoita, ja monasti korkeakoulutetutkin kirjailijamme, kuten esim. Claes Andersson, ovat opiskelleet aivan muita aloja.

Ai niin, sehän oli helppoa, kirjailija on sellainen jonka teoksia on kustannusyhtiö kustantanut, "tervetuloa kirjailijasymposiumiimme, kirjailija Viivi Avellan, mitähän viisasta teillä tänään on sanottavana?"

Kirjallisella puolella (Kuten tulisi olla muillakin taiteenaloilla ja varmaankin useimmiten niin onkin) arvostus tulisi hankkia teoksilla, eikä mahdollisella muodollisella koulutuksella. Joten omakustannekirjailija saattaa hyvinkin olla aivan yhtä ammattimainen kuin Tammen tai WSOY:n listoilla oleva kirjailijakin. Toki omakustanteista suunnattoman suuri osa on roskaa, mutta näinhän on kustantajienkin kustantamista - monasti voisikin kustantamisen sijasta puhua kusettamisesta - teoksista.

Mutta ehkä minä, yhä edelleen hivenen anarkistisena, en vain näe puita metsältä, ehkä omakustanteet ovatkin oletusarvoisesti paskaa, kuten monet apuraha-ammattikirjailijat tuntuvat uskovan. Minä pidän suurinta osaa kaikesta kirjallisuudesta - oli sen kustantaja sitten iso tai pieni kustannusyhtiö, tai kirjoittaja itse - roskana, ja kun kohtaan hyvän kirjan en välitä siitä kuka sen on kustantanut, niinpä törmään aina välillä ainakin omasta mielestäni omakustannettuihin helmiin, joihin "kirjailijat" eivät koskisi pitkällä tikullakaan.

Omasta kirjailijuudestani

Olen kirjoittanut lukuisia laulunsanoituksia joista kukaan ei koskaan ole kuullut, useita satoja runoja, joista tekemääni kokoelmaa sain myytyä satakunta kappaletta, lyhyitä tarinoita, joista tekemääni kokoelmaa sain myytyä kolmisensataa kappaletta, kaksi kuoroteoksen sanoitusta, joista sain lievähköä kiitosta musiikkialan ammattilaisilta, joitain teknisiä artikkeleita ja muutaman bändihaastattelun.

Ja (taas se väärä aloitussana) noiden mainitsemieni kahden vaatimuksen - kirjallisuuden ja kielen opiskelun ja teosten julkaisemisen - yhdistäminen ilmeisesti tekisi minusta kirjailijan, sillä olen huvin vuoksi opiskellut jonkin verran myöskin kirjallisuutta, ja suomen-,(Vaikkei sitä välttämättä bolgikirjoituksistani huomaakaan, armon opettajani antakkee anteeksi että häpäisen teidät) ja englanninkieliä ja olen julkaissut kaksi (omakustannettua) teosta, niiden taiteellisesta arvosta en kylläkään menisi valalle.

Mutta minä en ole, eikä minusta koskaan tule kirjailijaa, sillä en ole kirjoittajana niin hyvä että kehtaisin itseäni kirjailijaksi tai runoilijaksi kutsua.

Tuli muuten kirjailijuudesta mieleeni, että muistaakseni Mika Waltari joskus kirjoitti siitä kuinka hänen kirjailijanetiikkansa ei anna myöten kirjoittaa tekstiä joka ei ole hyvin tarkasti ja hartaasti mietitty, mistä syystä hän inhosi tekstin kirjoittamista mm. vieraskirjaan.

Blogikirjoittamisessa minua viehättää juuri se ettei minun tarvitse miettiä kieltä tai muotoseikkoja, ainakaan niin kauan kun tekstini on edes jollain tasolla ymmärrettävää, sen kun nakuttelen tekstin konsolilla (vi rules!) ja kopioin sen sitten bloggeriin joka, mikäli on hyvällä päällä, muokkaa tekstimuotoisesta ulostuksestani www-sivuston. Blogi on pirun kuuli keksintö, varsinkin nyt kun siihen voi upottaa kuvaa ja videota jne. Itse asiassa osa vastaani tulleista blogeista on siirtynyt päiväkirjamuodosta taiteen puolelle, täytyykin joskus koota kokoelma niistä tuohon sivupalkkiin.

Omakustanteista

Ikkunaiines kirjoitti bloggaamisesta ja kirjoittamisesta ja tuosta pätkästä: "(laaja lukeneisuus ja briljeeraustaito, kenties julkaisu: oma- tai osakustanne tai pienkustantamo)" tuli mieleeni että miksiköhän kirjoittaminen on taiteenaloista niitä harvoja jossa itse tekemistä ilmeisesti halveksutaan? (En väitä että Ikkunaiines halveksisi omakustanteita)

Omakustannetta ei millään tasolla arvosteta, olet The Kirjailija vasta kun joku, mielellään mahdollisimman iso, kustantaja on sinut noteerannut, tai ainakin tämän kuvan olen kirjallisista piireistä saanut. Minä pidän ylipäätään (korkea)kulttuuripiirejä erittäin sisäänpäin lämpiävinä ja suunnattoman snobistisina, joten se että pidän kirjallisuuspiirejäkin sellaisena ei liene yllätys.

Viime vuosina pienkustantamoiden maine ja asema on parantunut, ja niitä on perustettu jatkuvasti lisää, osa uusista on kulttuurisnobien halveksumia, mikä on vain hyvä asia, moisilta kustantajilta saattaa löytyä ihmisen ymmärrettävissä olevia runoja ja kirjoja.

Tämä omakustanteiden halveksiminen on sikäli kummallista että isojen talojen julkaisemista kirjoista löytyy suunnaton määrä roskaa, oikeastaan kustantajien julkaisuista suurinpiirtein sama määrä (varovaisestikin arvioiden n. 75-80%) on yhtäläistä roskaa kuin omakustanteistakin, joskus jopa suunnattoman paljon suurempaakin roskaa (esim. Sinkkunaisen käsikirja ). Tuli muuten äkkiseltään mieleeni, että onko Walt Whitman (Englanninkielisistä runoilijoista yksi lempirunoilijoistani) huono runoilija? Hän kun aloitti kustantamalla Leaves of grassin itse ja muistaakseni taisi tehdä niinkin epätoivoisen teon kuin kulki ovelta ovelle kirjaansa kauppaamassa.

Uudet kirjat joita ostan ovat pääosin oma-, ja pienkustanteita mm. kirja kerrallaan sivustolta ja joskus, tosin harvoin, sieltä löytyy helmiä. Tuo osakustannus (Ilmeisesti Iines tarkoittaa sillä tuota palvelukustannetta) oli minulle uusi tuttavuus, joten selailin netistä mitä sillä tarkoitettiin ja se oikeastaan vaikutti ihan hyvältä idealta, edellyttäen että osakustantaja (siis kustannusyhtiö) tarjoaa osakustannekirjailijoilleen samat palvelut kuin täyskustanteillekin.

Läheskään yhtä säälittävänä kuin kirjojen omakustannusta ei pidetä muusikkojen omakustanteita, joskus jopa päin vastoin: muusikon omakustannetta saatetaan pitää valtavirran kunniakkaana vastustamisena, aivan kuin musiikin laaja suosio sinällään olisi jotenkin pahasta, tosin varsinkin välimerenmaissa suosittu muzakki on uskomatonta JUMPJUMPJUMP paskaa, Suomessa onneksi tuo jumputus ei ole hirvittävän suurta alaa vallannut.

Kuvataiteen alallakin ilmeisesti on tiettyä "omakustanne" vastaisuutta olemassa, olet kunniallinen taiteilija kun joku tunnettu galleristi on teoksiasi esitellyt, mutta vaikuttaisi kuitenkin siltä ettei kuvataiteen puolella kuitenkaan halveksita läheskään niin paljon "omakustanteita" (Itse järjestettyjä "gallerioita" yms.) kuin kirjallisella puolella, saatan olla väärässäkin, en pahemmin tunne kuvataidealaa.

Ja mitä olen teatterimaailmasta ymmärtänyt niin siellä itse tuotettuja pienimuotoisia esityksiä ilmeisesti pidetään kovinkin hyvinä, niitä arvostetaan valtavirran yleisönkosiskelun vastapoolina.

Toki minulla on tässä omakustanne asiassa oma lehmä ojassa.

Vanhana diy miehenä ei minulle ole koskaan edes juolahtanut mieleeni tarjota tekstejäni kenellekään kustantajalle, ei edes silloin joskus kauan sitten kun sain "runoistani" (Ne eivät oikeastaan ole runoja, vaan jotain proosarunouden ja minuuttinovellien väliltä) hyvinkin positiivisen arvostelun Nuoren voiman liiton arvostelupalvelusta. Minulle omakustanne on aina ollut (viimeisen) vaihtoehdon sijasta se ainoa tapa julkaista jotain. Olen männä vuosituhannella julkaissut yhden runokokoelman ja yhden lyhyitä, groteskeiksikin mainittuja, tarinoita sisältävän novellikokoelman - joka tosin oli lähinnä vihkonen, jonka kaltaisia nykyiset printteritkin kykenevät tekemään - ja - nyt hiven brassailua - kummastakin sain myytyä kaikki painattamani kappaleet, itse asiassa sitä vihkosta sain myytyä niin hyvin että painatin pariin otteeseen lisää, mitä ilmeisimmin tuollaiset tarinat: Hymyhuulet , Deittiraiskaus ja Kastraatiopelkoa, kiinnostivat rock/punk/noise-yleisöä, sillä kauppasin tekeleitäni erilaisten konserttien tauoilla/aikana.

Noin kuukausi sitten tarjosin ensimmäistä kertaa runojani ja tarinoitani kustantajille (Ja itse asiassa juuri äsken (12min. sitten) sain yhden vastauksen jossa minulle tarjotaan sopimusta, mutta siitä kirjoitan myöhemmin kunhan ensin olen tutustunut tarjottuun sopimukseen), mutta nyt minua kiinnostaa tuo palvelu/osakustannus, sillä haluan pitää kaikissa kirjallisuus-, sarjakuva-, ja musiikki-projekteissani kaikki langat käsissäni, täytyy tutustua palvelukustannukseen paremmin, saanko siinä määrätä yhtä hyvin kaikesta kuin omakustanteessakin?

Omasta bloggausprofiilistani

Minä muuten en osaa briljeeerata, en nimittäin ole laajasti lukenut, sillä vaikka paljon olenkin lukenut, olen lukenut aivan vääriä kirjoja ja kirjailijoita (mm. Stewart Home, John King, Stephen King, Koontz, Barker, Bukowski, Burroughs, (K)harms, Vonnegut, Koivumäki, Nenonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen (Jonka Lumikko ja yhdeksän muuta kirjaa suosittelen, IMHO se oli parasta Suomalaista (reaali)fantasiaa jota olen vuosiin lukenut) jne.) enkä ainakaan koe hakevani teiltä hyväksyntää...

...Hei! Kertokaa äkkiä mulle millanen bloggaaja mä oikeen oon tai mä joudun identiteettikriisiin, ja nelikymppisen miehen identiteettikriisi ei oo kaunista katottavaa, ties vaikka - noustuani nyt omistavaan luokkaan - hankin prätkän ja nahkahaalarin ja kuvitelkaa miltä isomahainen mies näyttää mustassa tyköistuvassa nahkahaalarissa (Mähän sanoin et se ei oo kaunista katteltavaa).

Kissamaisen ninjan mielipiteitä päivähoidosta

Ensi alkuun tiedoite pankin ja perheeni suhteesta:

Asuntolaina, Saldo 8.1.2007: 0,00€
JES! M'oomma (asunto)lainattomia, ja jopa etuajassa!

(Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut että tämäkin päivä joskus koittaa)

Sairastelua

Olin jälleen pari viikkoa kovassa (keuhko)kuumeessa ja nyt lekurit ilmeisesti vihdoinkin löysivät syypään kuukausia jatkuneeseen sairasteluuni, olo olikin jo kuin House sarjassa, lääkäreiden yritystä ja erehdystä riitti, toivottavasti tämä uusi pirun tuju lääkekuuri vihdoinkin auttaa.

Mustasta stetsonistani vetäisty mielipide päivähoidosta

Lasten päivähoidosta oli taannoin jossain lehdessä juttu, jossa joku¹ alan "asiantuntija"² arvosteli vanhempia jotka tuovat pieniä (1-2 vuotiaita) lapsia päivähoitoon mennäkseen itse töihin. Jutussa oli mainintoja tyyliin: "vanhemmat ajattelevat urakehitystään eivätkä lapsiaan", "pienelle lapselle äiti on aina paras hoitaja" (Epäilemättä tuon "asiantuntijan" mielestä lapseni ovat suunnattomasti kärsineet siitä että heidän ollessaan pieniä heidän äitinsä oli töissä uraa luomassa ja vain isä, eikä paras hoitaja; äiti, oli heitä kotona hoitamassa, ja lapsiparkamme joutuivat syömään isän tuputtamaa äidinmaidonvastiketta jo puolivuotiaasta asti, no tietävätpähän kakuraisemme keitä syyttää kaikista tulevista ongelmistaan... )

Näissä keskusteluissa ei useinkaan oteta huomioon perheiden tilannetta, jo taloudellinen tilanne saattaa joidenkin perheiden osalta johtaa siihen ettei käytännössä ole mahdollisuutta siihen että toinen vanhemmista olisi kotona, minkä lisäksi monasti vedetään vanhempien syyllistämispeliin juuri tuo "urakehitykselle eläminen", vaikka - kuten sanottua - monessa perheessä kyse ei ole urasta vaan jokapäiväisestä leivästä. Puhumattakaan siitä että monet työnantajat vaativat työntekijää palaamaan mahdollisimman pian takaisin sorvin ääreen. Toki niitä uraohjuksiakin on, mutta uskoisin ja toivoisin heidän osaavan käyttää ehkäisyä ja hankkivan lapsensa vasta sitten kun uraputki myöten antaa, eikä kesken uraputken hektisintä vaihetta.

Toinen asia mihin ei tässä päivähoito asiassa kiinnitetä huomiota on se, että kaikki eivät vain ole kykeneviä hoitamaan lasta - varsinkaan useampaa - 24/7/365, vaan työpäivän aiheuttama katkos lapselliseen elämään ja työpäivän mittaan tapahtuva seurustelu aikuisten kanssa³ saattaa parantaa äidin/isän suhdetta lapseensa. Väitän siis että joissain tapauksissa se lyhyehkö "laatuaika" iltaisin on sekä lapselle, että vanhemmalle parempi vaihtoehto kuin vanhemman jatkuva, mutta kärttyinen läsnäolo. Totta kyllä yleisesti ottaen oman isän tai äidin ympärivuorokautisessa hoidossa oleminen 3-4 vuotiaaksi varmaankin on paras vaihtoehto.

Voisi tietenkin sanoa ettei niiden ihmisten jotka eivät ole kykeneviä hoitamaan pientä lastaan tulisi lainkaan hankkia lasta, mutta useimmiten kykenemättömyytensä huomaa - jos huomaa - vasta kun sen lapsen on jo hankkinut. Olisiko lapsenkaan kannalta parempi että vaikka vanhemmat huomaavat etteivät kykene/jaksa hoitaa lastaan ilman päivähoidon tarjoamaa apua, he silti jatkavat lapsen kokovuorokautista kotihoitoa vaikka heidän pinnansa katkeilee puolen tunnin välein?

Mitä tulee aikaisempien sukupolvien lastenhoitoon niin isoäitini - joka oli erittäin ärsyttävä, itseriittoinen, vaativa ja niistä huolimatta, tai niistä johtuen, ihana ihminen - kuulemma ihmetteli sitä miten vanhempani jaksavat hoitaa tälläistä rasavilliä yksinään ilman muiden apua, kertomansa mukaan hänellä oli ollut puolikylää tarvittaessa avittamassa lastenhoidossa, toki se sitten velvoitti hänetkin tarvittaessa auttamaan muita. Eikös päivähoitoa voisi katsoa tälläisen kyläyhteisön sosialidemokraattiseksi (On muuten ikävää ettei Suomessa enää ole ainoatakaan sosialistista puoluetta) nykyversioksi?

Ylipäätään Suomessa henkisesti tuetaan vanhempia kasvatuksessaan aivan liian vähäisessä määrin, syyllistämisen viranomaiset ja asiantuntijat jo osaavat, josko opettelisivat tukemaankin vanhempia?

Uskoisin että vanhemmat monasti kaipaisivat neuvoja ja tukea omaan jaksamiseensa, ainakin itse olisin kaivannut apua viitisentoista vuotta sitten, mutta meille on myyty ajatus siitä että aina ja ikuisesti on jaksettava itse ja jollet jaksa olet huono ihminen (ja huono äiti tai isä), joten monikaan ei edes kehtaa kysyä apua ongelmiinsa, saatikka että myöntäisivät että heillä on jaksamisongelmia. Me onneksemme saimme, lastemme ollessa pieniä, apua vanhemmiltamme, mistä olen hyvin kiitollinen.

Eläkkeiden verotuksesta

Tuli muuten tuosta sosialidemokratiasta mieleeni etten ymmärrä sitä että miksi vanhempainrahasta / kotihoidontuesta, miksi sitä nykyisin kutsutaankin, tai eläkkeestä joutuu maksamaan suurempaa veroa kuin palkkatuloista. Äitini maksaa pienestä eläkkeestään lähes 5%:ia enemmän veroa kuin minä palkastani, luulisi että hän pitkälti yli nelikymmenvuotisen, itse asiassa lähes viisikymmenvuotisen, työuransa aikana olisi maksanut aivan tarpeeksi veroja.

Elokuvista vaikutteiden saamisesta

Olenkohan minä ainoa nelikymppinen joka saa vaikutteita elokuvista? Katseltuani jotain ninjaleffaa yritän liikkua notkeasti kuin ninja (tai notkeasti kuin kissa, mikä satakiloisen äijänkörilään tekemänä on varmasti huvittavan näköistä), jotain Rockyä katsottuani painun takomaan säkkiä kuvitellen olevani Rocky Balboa jne. En tosin vie sitä niin pitkälle että alkaisin ammuskella ihmisiä Ramboa katsottuani, tai että alkaisin suolestamaan ihmisiä Hannibalin katsottuani.

Samaan syssyyn voinkin nyt jo tunnustaa, että kun jotain draamaelokuvaa katsoessani kihoaa kyyneleet silmiini, niin ne eivät johdu siitä että minulla olisi nuha, kuten teininä väitin kun minua itketti ollessamme seuralaiseni kanssa katsomassa jotain rakkausdraamaa, muistaakseni Love Storyä. Syystä tai toisesta oikeassa elämässä itkeminen on minulle lähes mahdotonta, ehkä ne patoutuneet tunteet sitten purskahtavat esiin elokuvissa?

Olenko ainoa aikuisen ikäinen ihminen joka samaistuu elokuviin kuin pikkupoika?

¹ Kadotin siivotessani työhuonettani tuon lehden jossa tuo paivähoitoa koskeva artikkeli oli, tästä syystä joudun tukeutumaan vain muistiinpanoihin (Olen pakkomielteinen asioiden muistiinkirjoittaja, ikävä vain että muistiinpanoni eivät ole kovin hyviä) ja siksi aloitus on tuollainen joku, jossain, jotain, jotenkin.

² Muutama vuosi sitten vastasin yhden toimittajan seminaarissa - jossa olin kuunteluoppilaana, en esitelmöitsijänä - minulle esittämään kysymykseen ja pari päivää myöhemmin huomasin lehdessä vastaukseni ja nimeni alla vakuutettiin minun olevan "alan asiantuntija", ja minä en missään nimessä ollut ko. tekniikan asiantuntija, ja kun myöhemmin myöskin isästäni tuli muutaman vastauksen annettuaan yht'äkkiä myöskin tietämättään erään tekniikan "asiantuntija" (Jota hän tosin onkin, mutta ei hän asioita asiantuntijana toimittajalle kommentoinut), niin näistä kokemuksista johtuen olen taipuvainen epäilemään median käyttämien asiantuntijoiden todellisen asiantuntijuuden syvyyttä.

³ Muistan kuinka hankalaa oli palata työelämään kun oli viettänyt lähes viisi vuotta pelkästään lasten kanssa, jo aikuisten kanssa keskustelemisen opettelu vaati aikansa.