Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Kouluttamattoman unix/linux adminin ja örveltäjän mielipiteitä herranties mistä.

perjantaina, heinäkuuta 28, 2006

Vauvasta raivoavaksi teiniksi

Olen idiootti ja kusipää, enkä voi mitenkään ymmärtää mitään, enkä tiedä mistään mitään. Eikä mikään kuulu minulle. Olen keskiluokkainen vanha konservatiivinen kusipää joka asuu keskiluokkaisessa asunnossa espressokeittimen kanssa, enkä voi mitenkään tietää miltä tuntuu olla nuori! (Tyttäreni on suhteellisen sanavalmis, ihastuin tuohon ..espressokeittimen kanssa... asumiseen ;-)

Minulla siis on kotona aikuisuuden kynnyksellä epävarmana seisoskeleva nuori. Kuin raivopäinen hurtta hän välillä käyttää minua puruluunaan ja järsii sieluni ytimeen saakka.

Olen jo pariin kertaan kokenut tämän, kerran vanhimman lapseni kanssa, ja kerran olen itsekin ollut tuollainen raivopäinen hurtta. Onneksi minulla on neljännesvuosisata sitten teiniangstiaan paperille purkanut poika johon tukeutua yrittääkseni ymmärtää lastani. Sieltä päiväkirjoistani löytyvät kaikki samat lauseet joita lapseni minulle laukoo: "Emmä tiiä." "Mitä välii." "Et sä voi mua ymmärtää." "Ei tää mitään vitun teiniangstia oo. Mä oon mä enkä teini.¹" "Mä vihaan sua." "Et vittu sit olis hankkinu lapsia." "Ei se sulle kuulu." "Ei sulla oo mitään oikeutta puuttua mun elämään." "Mähän tuun ja meen niinku mä haluan." "Sä vaan haluat kahlita mut ku sä oot nolife."

Suurimman osan aikaa otan kaiken tyynesti vastaan vaikka sisälläni kuohuu, mutta joskus raivoan ja huudan minäkin, huutakoon ja syyttäköön minua, mutta hänellä ei ole mitään oikeutta yrittää syyllistää jo muutenkin syyllisyyttä tuntevaa äitiään, huutakoon minulle. Jälkikäteen rauhoituttuamme käyn yleensä juttelemassa ja selvittämässä asioita.

Omista päiväkirjoistani löytyy kuvauksia kuinka seinät kaatuvat päälle, ahdistavat, kuinka vanhempieni sääntöjen noudattamiseen tähtäävät pyynnöt, maanittelut ja käskyt olivat itseyteni pyhyyttä häpäiseviä tekoja. Noiden päiväkirjojen lukeminen (Edellisestä kerrasta, eli vanhimmaiseni teini-iästä, on kulunut nelisen vuotta.) on samaan aikaan huvittavaa ja opettavaa. On huvittavaa kuinka lapseni, joka korostaa omaa ainutlaatuisuuttaan, käyttää tasan samoja lauseita ja tasan samoja kuvauksia tunteistaan kuin minä käytin 25 vuotta sitten. Vaikka ajat, tavat ja yhteiskuntakin muuttuu ei ilmeisesti teiniangsti muutu mihinkään, tai ei ainakaan ole muuttunut neljännesvuosisataan. Ja on opettavaista palauttaa mieleen oma ahdistus, epävarmuus ja tuska, niiden muistaminen, paremmin kuin mikään muu, auttaa minua pysymään rauhallisena kaiken tuon vihan (Sillä sitä se on, kyllä ne teinit sillä hetkellä kun raivoavat sinua vihaavat. Asia erikseen hetken tai parin vuoden päästä.) ja raivoamisen.

Jos minulle 21 vuotta sitten ennen ensimmäistä lasta olisi kerrottu kuinka raskasta vanhemmuus koko lapsen iän syntymästä eteenpäin on (Kun muutama vuosi sitten kysyin äidiltäni milloin huoli omasta lapsesta hellittää sanoi hän ettei tiedä...), en tiedä olisinko koskaan hankkinut lapsia. Toisaalta tuolloin parikymppisenä uskoin että olisin teinin isänä huomattavasti parempi kuin oma isäni tai muut isät ovat, olisin sallivampi ja en välittäisi vaikka lapseni heiluisi yöt poissa. (juu, niinpä...) Olisin varmaan kuitenkin hankkinut lapseni, varsinkin jos olisin saanut tietää kuinka paljon hupia ja iloa heistä on, kuinka hyviltä tuntuvat ne hetket joina lapsi kertoo rakastavansa sinua, tai teini tulee luoksesi ja kertoo sinun olevan ihan Kuul jätkä muiden isiin verrattuna (Ja kuinka sydän pakahtuu niinä hyvin, hyvin, hyvin harvoina kertoina kun teini oma-aloitteisesti, pyytettömästi - ilman rahan tarvetta - sanoo rakastavansa sinua.), tai kun jo aikuiselämään tutustunut lapsi tulee kertomaan ongelmastaan sinulle ja sanoo tietäneensä voivansa luottaa siihen, että sinulle puhuminen helpottaa häntä.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että tuota raivopäisyyttä esiintyy kuitenkin vain ajoittain, olkoonkin että lähes päivittäin, suurimman osan aikaa vallitsee kotonamme aivan "normaali" olotila. Onneksi tätä kestää vain vuoden - pari. Ja sitten lieneekin jo nuorimman vuoro...

¹ Mikä tietenkin pitää paikkansa, mutta iso osa hänen/hänen siskonsa/minun teini-iän kokemuksista on tasan samoja kuin muillakin teineillä.

perjantaina, heinäkuuta 21, 2006

Rumia vauvoja ja isän rakkautta

Satuin turparissa lukemaan jostain vanhasta juorulehdestä jonkun julkkisisän haastattelun (En laittanut nimeä muistiin, eikä minulla ollut harmainta aivastusta kuka hän oli tai mitä, jos mitään, hän oli tehnyt julkkisasemansa eteen.), jossa tämä kertoi heti nähdessään vastasyntyneen lapsensa tunteneensa suurta rakkautta tätä kohtaan. Moinen pisti miettimään, kokevatko muutkin isät vauvansa synnyttyä suuren isänrakkauden tulvavuoksen?

Nykystandardien vastaisesti ei missään vaiheessa juolahtanut mieleeni lähteä mukaan synnytykseen, mitä helvettiä minä siellä olisin tehnyt? Ja kun nykyisin mainitsen tästä kammottavasta puutteesta isyydessäni saan osalta syyttäviä katseita ja kommentteja osakseni, osalta hirvittävää voivottelua siitä kuinka olen menettänyt jotain suurta ja mahtavaa. Nykyisin kun isän osallistuminen synnytykseen ei ilmeisesti enää ole mahdollisuus, jollaisena se aikoinaan markkinoitiin, vaan armeijaan tai siviilipalvelukseen verrattava pakollinen velvollisuus, joka on suoritettava jotta voit kutsua itseäsi todelliseksi isäksi (tm). Epäilemättä se saattaa olla hieno kokemus isällekin, sitä en kiellä, en voisikaan kun en mukana ole ollut, joten en voi tietää miltä moinen olisi tuntunut. Eikä minua edes kiinnosta tietää.

Ehkäpä tämän velvollisuuden väliinjättämisen seurausta onkin alla oleva teksti, mene ja tiedä.

Lasten synnyttyä en tuntenut rakkautta heitä kohtaan, lähinnä olin ällistynyt ja kauhuissani. Rakkaudeksi tunteeni muuttuivat vähitellen kuukausien kuluessa. Taitaa olla niin, että äidillä on tässä asiassa 9 kuukauden - tai keskimmäisen lapseni kohdalla 7 kuukauden - etumatka rakastamiseen.

Ällistynyt olin vauvojen rumuudesta. Nehän olivat saamarin rumia päätäsärkevän kovaäänisiä sinipunaisia rääpäleitä. Ei ensi näkemältä tullut mieleeni sanoa yhtään lapsistani vastasyntyneinä söpöiksi tai kauniiksi. Varsinkin keskosena syntynyt oli, sinipunaisessa muutaman numeron liian isossa nahassaan joka oli kauttaaltaan peittynyt vaaleaan karvaan, lähinnä ryppyisen kuolleena syntyneen bulldogin penikan näköinen - enkä pidä bulldogeista. Minkä lisäksi hänen ihonsa oli niin läpinäkyvä ettei luiden kunnon tarkastamiseen mitään röntgeniä olisi tarvittu, takaa tuleva valo riitti.

Ensi ajatukseni kaikkien lasteni kohdalla oli, että miten kukaan voi moista otusta sanoa kauniiksi? Onko heillä jotain vikaa silmissä? Toki muutaman viikon kuluessa vauva alkoi näyttää söpöltä, mutten tiedä johtuiko moinen vauvan kehityksestä, vai minun tottumisestani hänen ulkonäköönsä.

Kauhistunut olin, sillä nähdessäni ne rääpäleet tajusin, että ei helvetti, tuo otus on täysin riippuvainen minusta ja vielä pitkään. Kykenisinkö minun kaltainen renttu muka isyyteen? Yllättäen tuo tunne oli sama kaikkien kolmen kohdalla, vaikka nuorimmaisen syntyessä olin ollut isä jo monta vuotta. Vastuun taakka alkoi jo siinä vaiheessa painaa selkää köyryyn. Mistä syystä olenkin näiden 20 vuoden aikana lyhentynyt 192 senttisestä viimeisimpään mittaustulokseen; 189,8 senttimeetteriin ;)

En siis nähdessäni vastasyntyneet lapseni ensimmäistä kertaa tuntenut rakkautta heitä kohtaan, monessakin mielessä vastoin päin, tuolloin tulin miettineeksi olenko täysin tunteeton ja isäksi sopimaton ihminen.

Mutta kun aikaa kului rakastuin niihin lämpimiin rääpäleisiin jotka nukahtivat syliini tai rintani päälle. Jotka herätessään tuijottivat isoilla silmillään minua, kuin kysyäkseen: Tuoko on isäni? Jotka repivät hiuksista ja yrittivät kuumina kesäpäivinä epätoivoisesti saada imettyä maitoa minunkin nännistäni. Kun he onnistuivat ensimmäistä kertaa selvästi itse yrittäen kierähtämään mahalleen olin jo peruuttamattomasti sitoutunut heihin ja rakastin, rakastan heitä enemmän kuin ketään tai mitään muuta.

torstaina, heinäkuuta 13, 2006

Vihan hedelmät

Katselin uudemman kerran YLE Teemalta dokumentin Strange fruits laulusta ja sen taustoista, ja koin lähes samoja tunteita kuin n. 10-11 vuotiaana pikkupoikana tajutessani mistä Strange fruits kappale kertoo, moinen tieto ihmisen pahuudesta järkytti silloin ja järkyttää yhä edelleen. En edelleenkään saa mielestäni kuvia (poltetuista, mädänneistä, silvotuista, hirtetyistä, väkivaltaan kuolleiden ihmisten) ruumiista, olivat ne sitten miltä vuosikymmeneltä tahansa. Televisiossa esitetyt kuvat Irakista, Afganistanista, Tsetseniasta (Ja Vietnamista, ensimmäinen järkyttävä TV-muistoni on viisivuotiaana näkemäni uutispätkä jossa sotilas kylmäverisesti ampui aseettoman miehen ja poistui paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut.) jne. eivät - ikävä kyllä - ole turruttaneet minua. Vaikka yritänkin turruttaa mieleni en kuitenkaan kykene siihen, toivoisin voivani ohittaa tälläiset asiat olankohautuksella "Ei toi mua koska, se tapahtuu maailman toisella puolella, ei tollasta täällä voi sattua.".

Mutta kun voi, onhan Suomessakin riehunut itsemurhapommittajia, eli kyllä suomalainenkin kykenee moisiin tekoihin, muistellaanpa vaikkapa Lapuanliikkeen tekoja tai muutama vuosi sitten tapahtuneita natsi-whitepower-skinien (Heillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisten Tradsien tai SHARP skinien kanssa.) ja somalien välistä pientä pesäpallomaillalla päähän -kampanjaa ja Bandidosien ja Hells Angelsien välistä sotaa Suomen kaduilla ja puutarhoissa tai vaikkapa Petri Gerdtiä. Monista muista puhumattakaan.

Ilmeisesti on lopultakin hyvin helppoa saada ihan tavallinen ihminen vihaamaan jotain ihmisryhmää niin paljon että vihan kohteena olevan ihmisryhmän kiduttaminen ja tappaminen tuntuu oikealta teolta, kuten esim. Abu Ghraibin tapahtumista huomasimme. En usko, että kyseessä olivat jotenkin poikkeuksellisen sadistiset ihmiset, he vain joutuivat tilanteeseen jossa moinen toiminta oli - heidän mielessään - oikeutettua ja lopulta se oli jokapäiväistä elämää, ei mitenkään poikkeuksellinen tapahtuma.

Uskon, että kuka tahansa saadaan tekemään hirveyksiä kunhan hänet vain saadaan vakuutettua siitä, että hirveydet ovat oikeutettuja.

Joka tapauksessa, tuolloin poikasena menin kirjastoon etsimään kirjoja jossa kerrottaisiin mustien lynkkauksista, niistä en löytänyt kuvia mutta löysin vähintäin yhtä järkyttäviä kuvia keskitysleireiltä. Tajutessani tuolloin - aivan liian nuorena - millaisiin hirmutekoihin ihminen kykenee, en osannut sulattaa lukemaani tietoa. Pelkäsin saman tapahtuvan itselleni ja vanhemmillenikin, ja pelkoani ei yhtään vähentänyt se, että samaan aikaan lapsuudessani ja nuoruudessani stalinistit riehuivat välillä puhuen "puhdistuksista" jotka tapahtuisivat kun Suomesta tulee kommunistinen valtio. Eivät he muistikuvani mukaan moisia ajatuksia julkisuudessa juurikaan esille tuoneet, sen verran järkeä heilläkin oli, mutta koska isäni koettiin luokkapetturiksi sain jo lapsena kokea oman osani tuosta vihasta jota idealistit itselleen vääräuskoisilta suljetuissa ryhmittymissään kehittävät. Tosin aivan yhtä väkivaltaista retoriikkaa kuului myöskin toiselta puolelta, joten ei tuo viha ollut pelkästään stalinistien ominaisuus, oikeisto ja varsinkin sen kristillinen siipi, ulosti tasan samaa vihaa lietsovaa propagandaa. (Aihetta sivuten: Kumman helposti kristityt lähtevät tuomitsemaan toisia ihmisiä, huolimatta vuorisaarnasta ja eritoten sen yhdestä kohdasta: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi" (Matt. 7:1))

Teini-ikäisenä uskoin, että tuo hillitön väkivalta kuuluu erottamattomasti ihmisluonteeseen, me voimme vain yrittää hillitä sitä. Ja tuolloin hankkiuduinkin piireihin joiden tekemisiä tänä päivänä kutsuttaisiin aktivismiksi. Toisin kuin muilla aktivisteilla (Anarkisteiksi suurin osa itseään tuohon aikaan kutsui, jos nyt millään nimellä toimintaansa tai itseään nimitti.), minulla oli vakaa uskomus siitä ettei epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa voi kitkeä pois yhteiskunnasta jonka muodostavat ihmiset, ja juuri tästä syystä olin toiminnassa mukana, halusin epätoivoisesti olla pienentämässä epäoikeudenmukaisuuden määrän niin pieneksi kuin mahdollista.

Olisin muuten tuossa toiminnassa mukana vieläkin, mutta vanhetessani minusta on tullut yhä laiskempi ja mukavuudenhaluisempi; menisin muuten mielenosoituksiin, mutta kun siellä on niin kylmä, tai kuuma, tai ne ovat liian kaukana, tai... Joten tyydyn kirjoittelemaan blogiini.



Asiasta kolmanteen, ko. dokumentissa oli pätkä jossa koululuokka analysoi Strange fruits runoa, miksei Suomessa äidinkielen tunneilla tehdä samaa? Olisiko mahdotonta opettaa lapsille runousoppia? En tarkoita, että jokaisen tulisi lukea sitä johonkin aproon asti, vaan sitä että lapset laitettaisiin analysoimaan vaikkapa eri suomirokkareiden sanoituksia, huomaamaan mitä niiden sanojen edestä ja takaa löytyy. Huomaamaan kuinka nykyinen pop/rock lyriikka on suora jatke jollekin Eino Leinolle jne.

Ylipäätään taideaineet tuntuvat haukkovan kuolintoreissaan henkeä peruskoulussa ja lukiossa (Paitsi mikäli lapsi käy ylimääräisillä kursseilla ja teini-ikäinenhän aina on innokas ylimääräiseen koulunkäyntiin...), niiden tunteja on niin vähän, ett oikein hävettää moinen. Hitto vie, edes jonkinlaista taidekasvatusta voisi tälle kansalle antaa jo lapsena.

tiistaina, heinäkuuta 11, 2006

Oli aika jolloin luulin osaavani runoilla

Tämän blogin nimi juontaa juurensa ohjeista, jotka muutama vuosi sitten sain erästä artikkelia varten. Ja koska nuo ohjeet sain aikaan jolloin vielä uskoin osaavani kirjoittaa runoja, kirjoitin niistä tämän:

älä kirjoita homoseksuaalisuudesta
älä politiikasta
älä rasismista
älä uskonnosta

homoseksuaali rakastuu
itsensä kaltaisiin
sitähän me kaikki haluamme

NATO hiipii kammareihimme
parittaakseen lapsemme
konfliktien alttarille

värillisyys yksivärisyyttä
jota ei ole värittömyys

usko turvasatama
ei niin onnellinen kuin kuvitellaan
niille jotka sitä tarvitsevat

oli sitten pakko koskea kun kiellettiin...


Ohimennen sanoen, kirjoitin tuolloin artikkelia eräästä teknisestä innovaatiosta, joten nuo ohjeet olivat alunperinkin täysin tarpeettomia, en ymmärrä miksi ne minulle annettiin.

Pahoittelen polulta horjahtamistani ja lupaan ensi kerralla jälleen palata asiaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006

Rakkauden uhrit

Sain vasta nyt luettua uuden Z-lehden, jossa oli lyhyt artikkeli perheväkivallasta ja minun on myönnettävä että, perheväkivallasta puhuttaessa tulee mieleeni heteronormatiivinen mies-nainen asetelma. Vieläpä niin, että mies hakkaa naista.

Yhä edelleen homot ja lesbot kohtaavat syrjintää ja halveksuntaa, jopa virkamiestahoilta, näistä asenteista kuulen jatkuvasti kertomuksia homoystäviltäni (Suosittelen kaikkia jotka eivät usko tämän syrjinnän olemassaoloon kokeilemaan mies-mies parissa käsi-kädessä kävelyä, sen kummempaa ei tarvitse tehdä saadakseen peräänsä homottelua. Helsingissä homottelu on suhteellisen harvinaista mutta periferiassa... kokeilkaa.) ja olen itsekin ollut todistamassa moisia tilanteita, yksi suudelma pariskunnan kesken on syy tarjoilijalle tulla huomauttamaan ettei ravintola ole mikään kuhertelupaikka, en koskaan ole vaimoni kanssa joutunut kuulemaan moista ja me suukottelemme useinkin julkisesti.

Voin hyvin kuvitella, että lesbo-, tai homo-suhteessa perheväkivaltaa kokeneella on hyvin korkea kynnys ilmoittaa asiasta kenellekään. Lesbojen osalta asia lienee jopa vielä vaikeampaa kuin homojen kohdalla, naisen väkivaltaisuus kun on yhteiskunnassamme yhä edelleen vaiettu asia, vaikkakin viime vuosina siitäkin on ollut jonkin verran puhetta. Kuinkakohan kävisi mikäli lesbo, tai kuka tahansa nainen, tulee poliisiasemalle tekemään ilmoituksen lesboraiskauksesta? Raiskaus, oli sitten kyseessä hetero-, homo-, tai lesboraiskaus on jo sinällään traumatisoiva tapahtuma, jos siinä tilanteessa poliisi ei ota tilannetta vakavasti, vaan, ellei nyt sentään äänen naura, ottaa asian vain puolivakavissaan, lisää moinen tuskaa. Jos jo "tavallisen" raiskauksen kohdalla uhri miettii moneen kertaan omaa syyllisyyttään ja monasti jättää ilmoittamatta, niin varmastikin heterouden ulkopuolinen raiskaus pistää miettimään ilmoittamista huomattavasti enemmän, varsinkin jos uhri itse kuuluu HBLT ryhmiin ja on täten todennäköisesti joutunut elämässään kokemaan seksuaalisen suuntautumisensa johdosta syrjintää.

Koska itse olin tekemisissä poliisin kanssa viimeeksi 1980-luvulla ei minulla ole tietoa siitä millaisia ihmisiä poliisivoimissa nykyisin on, mutta 1980-luvulla heissä oli huomattavan paljon erittäin ennakkoluuloisia ihmisiä, jopa avoimesti rasistisia asenteita omaavia ihmisiä. Jo minun irokeesiani, lävistyksiäni ja muutenkin massasta poikkeavaa ulkonäköäni pidettiin poliisien taholta loukkauksena heitä kohtaan ja poliisi on uhannut väkivaltaisesti ajaa pääni kaljuksi ja repiä lävistyskoruni pois, ja vaikkei tätä koskaan tapahtunutkaan, olivat uhkaukset ja poliisien ylipäätään halveksiva asenne jo sinällään hyvin pelottava kokemus (Tämän kokemani uhkailun takia en vielä tänä päivänäkään kykene luottamaan poliisiin, mistä syystä olen itsekin tullut pahoinpidellyksi tekemättä ilmoitusta.).

Onko viranomaistahoilla tahtoa ottaa heteronormatiivisyydestä poikkavien kokema (perhe)väkivalta tosissaan?

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006

Feminismi ROKS osa 2

Nähtyäni Sukupuolisota -dokumentin toisen - huomattavasti ensimmäistä paremman - osan joudun toteamaan, että ROKS on kaikkea muuta kuin pelkkä naisten turvakoteja pitävä järjestö, se on mitä ilmeisimmin uskonto, jossa ainakin johtajisto on fundamentalisteja.

Dokumentin kakkososassa keskityttiin mielestäni olennaisimpaan ongelmaan ROKSin ideologiassa, nimittäin sukupuolivalta -teoriaan ja sen voittokulkuun ruotsalaisessa feminismissä. Ja sen asemaan Ruotsin valtion virallisena selityksenä perheväkivallalle, jonka virallisen aseman moukaroi hallituksen linjaksi Margareta Winberg ollessaan tasa-arvoministerinä.

Sukupuolivalta-teorian mukaan miehillä on ylivalta yhteiskunnassa suhteessa kaikkiin naisiin, ja tästä vallasta juontaa juurensa myöskin se, että miehet hakkaavat vaimojaan, perheväkivalta on teorian mukaan miehisen vallan ääriesiintymä. ROKSille muuta teoriaa miehen väkivaltaisuudelle ei ole olemassa, Eva Lundgrenin teoria on totuus johon he uskovat, Äidin, Tyttären ja Pyhän Feminismin nimeen Amen. Sivullisen mieleen tulee kysymys Eva Lundgernin mielenterveydestä, hän selittää satanistipedofiilien "repivän kohdusta sikiöitä" ja kysyttäessä hän väittää, että moisia tapauksia on hänen tietoonsa tullut muutamia satoja, Ruotsin poliisi tosin ei ole moisesta kuullut, mutta ilmeisesti ROKS uskoo, että koko poliisikunta ja sisäministeriö salaavat tätä(kin) asiaa?

ROKS:in johtajiston mukaan väkivaltaista miestä ei voi hoitaa, koska hän ei ole sairas, vaan aivan normaali terve mies. Heidän käsityksensä mukaan normaali mies hakkaa puolisoaan, ilmeisesti heidän uskonsa mukaan on vain ajan kysymys milloin hakkaamaton mies alkaa hakata puolisoaan. Tästä syystä Ruotsissa ei ole väkivaltaiselle miehelle mitään hoitoa tarjolla, vaikka hän itse haluaisi päästä eroon väkivaltaisuudestaan.

Norjassa taas on otettu se linja, että väkivaltaisuus on sairaus jota on hoidettava, ensin mies tosin joutuu normaalin tapaan oikeudessa syytetyksi pahoinpitelystä, jonka jälkeen hän joutuu hoitoon. Jossa hänet laitetaan käymään läpi kaikki ne teot joita hän on tehnyt naiselle. Tutkimusten mukaan 65-80% miehistä lopettaa väkivaltaisen käytöksen, mitä ROKS ei suostu uskomaan. Miehen hoitaminen ei Norjassakaan tarkoita sitä etteikö ensisijaisesti otettaisi naista pois väkivaltaisesta tilanteesta.

Dokumentissa haastateltiin kahta saman väkivaltaisen miehen kanssa elänyttä naista, toinen oli antanut miehelle ukaasin, että joko mies hakeutuu hoitoon tai hän lähtee. Hoitoa miehelle oli yritetty hankkia, mutta mitään hoitoa ei ollut tarjolla. Lopulta mies meni niin pitkälle, että nainen nosti syytteen ja mies sai vankeustuomion, joka ei ollut hänen ensimmäisensä, hän oli hakannut miehiäkin. Ja hän oli jo löytänyt itselleen uuden naisen.

Minua kummastuttaa, kuten dokumentissa haastateltua Ankiakin, että kuinka järjestö joka sanoo suojelevansa naisia miesten väkivallalta selittää itselleen sen etteivät he tue miesten hoitoa, hoitoa joka mahdollisesti säästää naisia joutumasta perheväkivallan kohteeksi? Se, että miehen väkivaltaa kohdannut nainen viedään turvaan ei ratkaise mitään, mies tapaa uuden naisen ja sama väkivalta jatkuu uudessakin suhteessa, mikäli miestä ei kouluteta toimimaan toisella tavalla. ROKS:in edustajien suhtautuminen miesten hoitoon oli ehdoton EI, he jopa olivat huolissaan siitä, että moista ollaan tuomassa Ruotsiin.

Margareta Widberg ilmoitti, että koska sukupuolivalta-teoria - jonka hyväksymiseen hänellä itsellään oli iso rooli - on hallituksessa hyväksytty, on se Ruotsin valtion virallinen kanta ja kaikki muuta väittävät sotivat valtion virallista kantaa vastaan. Samaan syssyyn hän, ja ROKS vaativat, että Yliopistot on tarkastettava etteivät nämä vain opeta vääriä teorioita tai tutkijat tuki vääriä asioita mies-naissuhteissa, ROKS ja Winberg haluavat hallita mitä Yliopistoissa opetetaan. Ilmeisesti Ruotsissa on turha puhua vapaasta tutkimuksesta?

Ruotsissa ROKSin väite siitä, että joka viikko joku mies hakkaa puolisonsa hengiltä oli muuttunut totuudeksi, vaikka tutkimusten mukaan vuosittain kuolee 16 naista perheväkiallan uhrina. Samoin tutkimuksen mukaan 80% hakkaajista on mielenterveysongelmaisia ja monasti he ovat moniongelmaisia. (Alkoholi-, työttömyys-, mielenterveysongelmat yms.) Lundgernin mukaan ko. tutkimus ei ollut tieteellisesti pätevä, siinä kun oli esitetty vääriä kysymyksiä, eli kysymyksiä jotka eivät sopineen Lundgrenin pirtaan. Lundgrenin mukaan oikea kysymys olisi ollut mitä mies hyötyy väkivallasta, kaikki muu on epäolennaista.

Ylipäätään kaikki haastatellut ROKSin jäsenet vaikuttivat pahemman puoleisilta fundamentalisteilta, samaa luokkaa kuin äärikristityt tai ääri-islamistit, ROKSilla on totuus ja kaikki jotka muuta väittävät ovat kerett...patriarkaalisen vallan kätyreitä. He toistelivat samoja lauseita, joita he eivät halua perustella. ROKSin johtaja uskoi Solanan (Joka ampui Andy Warholia.) SCUM manifestoon, ja hän sanoi, että miehet ovat eläimiä ja kuin varmistaakseen kantaansa kysyi haastattelijalta: "Eikö muka sinusta?"

Widberg kirjoittaa: ”Aktiiviset, urheat sisaret ROKSissa: Olette lehtiä kansainvälisessä puussa, jonka juuret ovat Ruotsissa. Puu kasvaa, koska patriarkka kastelee sitä edesvastuuttomilla päätöksillä, mutta jonain päivänä puu on korkeampi kuin patriarkka. Silloin, sisaret, koittaa toinen aika.” Voin kuvitella mikä tuon toisen ajan - jota ROKS odottaa - tullessa miehen asema on, onneksi en enää asu Ruotsissa.

torstaina, heinäkuuta 06, 2006

Mykkien luona sukuloimassa

Tuttavani mainitsi muutama vuosi sitten, että hänen oli hankala sopeutua pääkaupunkiseudulle, koska kulttuurierot hänen kasvinympäristöönsä olivat niin suuret. Ihmettelin tuota, sillä hän on kotoisin ruotsinkieliseltä pohjanmaalta, luulisi ettei suomalaisella voi olla suunnattoman suuria ongelmia sopeutumisessa Suomen sisällä, varsinkin kun hän puhuu sujuvaa suomea.

Joten aloin enemmän tarkkailla ympäristöani ja vaikuttaa siltä, että jo Suomen sisällä on eri heimojen välillä huomattavia kulttuurieroja, ja törmäsin yhteen niistä keväällä ollessani sukuloimassa .

Mutta ensin pari huomiota omasta lähisuvustani:

Me lienemme peruskarjalaisia, tai ehkä jopa peruskarjalaista hivenen äänekkäämpiä ja puheliaampia. Lähisuvussani on tapana puhua äänekkäästi päällekkäin odottamatta puheenvuoroa, tarkemmin sanoen jokainen ottaa puoliväkisin puheenvuoronsa, ja kuitenkin me jotenkin onnistumme kaiken aikaa pysymään kärryllä keskusteluista, itse huomaan joskus samaan aikaan puhuvani usean ihmisen kanssa yht'aikaisesti. Eikä yleensä keskusteluidemme päämäärä ole päästä johonkin lopputulemaan, ei, lähisuvulleni itse keskustelu jo sinällään on päämäärä. Jos tähän sekamelskaan istutettaisiin ihminen joka ei ole moiseen tottunut, esimerkiksi vitsien hämäläisen luonteen omaava ihminen, olisi hän taatusti pihalla kuin lumiukko ja epäilemättä pitäisi meitä erittäin töykeinä. Vaimoni muuten huomautti, että moiseen tottuminen vei häneltäkin vuosia.

Jok'tappauksessa, olin sukuloimassa isäni serkun luona, ja ensimmäisten tuntien aikana ei kukaan ollut sanonut juuri mitään, ruokapöytään päästyämme minulla jo kihisi päässä, olin tulla hulluksi; kuinka hitossa nämä ihmiset oikein kommunikoivat kun eivät saa suustaan ulos kuin kaksitavuisia lauseita? Viittomakieltä? En ollut nähnyt kenenkän viittovan. En voinut ymmärtää moista vaikenemisen ilmapiiriä. Italian mafialla Omertan lakeineen olisi oppimista moisilta tuppisuilta. Ruokapöydässäkään ei puhuttu juuri mitään normaalien "Anna suolaa" kommenttien lisäksi. Ja kun sitten lopulta pöytään myöhässä tullut mies sanoi: "Naapuri teurastutti juuri karjunsa." Tartuin - epätoivoissani - tähän kommenttiin, saadakseni edes hetken käyttää äänijänteitäni ja mahdollisesti jopa aivojanikin, ja kysyin: "Miksi?" Mieleni teki jatkaa: Miten eläimien teurastaminen nykysin tapahtuu, hakeeko joku osuusteurastamo ne teurastamolle, nykyisin ei kai enää tapahdu kotiteurastusta? Mutta koska olin vierailulla tämän vähäpuheisen, tai pikemminkin mykän porukan luona, ymmärsin esittää vain yhden kysymyksen kerrallaan, muu olisi epäilemättä käsitetty töykeäksi.

Pöytäseurue hiljeni. Oli kuin olisin tehnyt jotain täysin sopimatonta, kuten ottanut ja naida napsauttanut pikkuserkkutyttöäni siinä ruokapöydällä. Pitkän, painostavan hiljaisuuden jälkeen puhui isäni serkku, seurueen patriarkka. "Ei meillä ole tapana udella naapureiden asioita." Yritin sitten selitellä kysymystäni parhain päin, söin pikaisesti ja sen sijaan, että olisin suunnitelman mukaisesti jäänyt yöksi ajoinkin jo samana iltana setäni luokse Lappeenrantaan. Siellä pääsin jälleen turvallisen kakofonian suojiin, kakofonian jossa kukaan ei yritä tappaa silmistään lentävillä tikareilla sinua mikäli uskaltaudut esittämään kysymyksen, päin vastoin, kysymyksiä oikein toivottiin. Hyvä kysymys saattaa opettaa kaikille jotain, vaikkei kukaan siihen tietäisikään vastausta.

Jälkinäytöksenä kertoi yllä mainittu pikkuserkkuni kertoi, että hänen isänsä oli sanonut ettei sitä urkkivaa juoruämmää tarvitse enää tuoda kylään. Kumma kyllä pikkuserkkuni pälättää lähes yhtä paljon kuin minäkin, ehkä hän juuri tuon poikkeavuutensa takia muuttikin Helsinkiin?

Olen sittemmin tarkkaillut ystäviäni ja työtovereitani ja täysin epätieteellisesti todennut, että vaikka poikkeuksiakin löytyy, pitävät ainakin pääosin nuo uskomukset eri suomalaisten heimojen luonteesta paikkansa. Perkele, meillä on jo maamme sisällä lukemattomia täysin erilaisia heimoja jotka eivät näytä sietävän toisiaan, onko ihme ettemme oikein siedä ulkomailta tänne tulevia pakolaisia?

lauantaina, heinäkuuta 01, 2006

Vammaista ihmiskauppaa

Tämän päivän Hesarissa oli juttu kohutusta ihmiskauppa tapauksesta, jonka yksi todistaja oli hetken aikaa kateissa. Jutussa puhuttiin kehitysvammaisesta uhrista, joka oli luullut pääsevänsä naimisiin hyväksikäyttäjänsä kanssa. Pisti miettimään millainen ihminen haluaa ostaa seksiä kehitysvammaiselta?

Olen kasvanut ympäristössä, jossa lähipiirissä oli kehitysvammaisia ja tiedän, että lievää kehitysvammaa ei välttämättä heti huomaa, mutta kylläkin hetken keskusteltuaan on lieväkin kehitysvamma asia jonka ainakin minä huomaan. Ja luulisi sen tuollaisessa tilanteessa käyvän ilmi. Parittajien moraalista on turha puhua, he lienevät samaa porukkaa kuin sarjaraiskaajat (Tai sarjamurhaajat), heiltä puuttuu täysin kyky asettua toisen asemaan, ja he mitä ilmeisimmin saavat kiksejä vallastaan tehdä mitä tahansa näiden naisten kanssa, ja epäilemättä he myöskin saavat naisilta kieroutunutta pornoseksiä (En keksinyt muutakaan termiä.), sillä toisen olleessa täysin valtasi alla ei seksikään voi olla muuta kuin valtapeliä.

Itse asiassa, uskoisin, että tuo sama valtapeli on kyseessä lähes kaikissa ostetuissa seksiakteissa. En ymmärrä mikä saa miehen hakemaan ostettua seksiä? Jollain tasolla se on vielä ymmärrettävää tilanteessa jolloin normaali sukupuolisuhde ei ole mahdollinen, minulle tosin ei nyt tule mieleeni moista tilannetta, ehkä olen MAT teorian mukainen YTM, kun aina, poikamiehenäkin ollessani, sain silloin kun halusin hankituksi itselleni seksiseuraa?

Palatakseni kehitysvammaiseen naiseen, oikeudessa kuultu nainen sanoi, että kehitysvammainen oli tiennyt millaista työ tulee olemaan, mikä kuulostaa idioottimaiselta lausunnolta. En tiedä naisen kehitysvamman laatua, mutta heitän ilmoille villin arvauksen, että hän, vaikka olisikin kuullut työn - joka termi, ihmiskaupan yhteydessä kuulostaa huonolta vitsiltä - laadusta, ei olisi sitä täysin sisäistänyt ja tämä olisi tullut ottaa huomioon häntä "värvätessä", ylipäätään tapaus vain osoittaa kuinka kammottava ala prostituutio pahimmillaan saattaa olla.Jos vamma on sitä luokkaa, ettei hän ollenkaan tajunnut mitä prostituutio on, niin mielestäni kyseessä on tapaus josta annettavien tuomioiden tulee olla kovimman mukaisia.

Mutta, kuten sanottua, koska en tiedä kuinka vakavasta kehitysvammasta on kyse, on hankala sanoa kuinka hyvin hän ymmärsi tilanteen. Uutisissa on korostettu hänen kehitysvammaansa, josta useimmille tullee mieleen pikkulapsen tasolla oleva ihminen, tai jopa mongoloidi, suurin osa ihmisistä kun ei ole juurikaan joutunut kehitysvammaisten kanssa tekemisiin joten he eivät tiedä, että suurin osa kehitysvammaisista on - hivenen avustettuna, ja kukapa ei tarvitsisi apua elämässään - täysin kykeneviä pitämään huolta itsestään, tästä syystä olisikin toivottavaa, että jossain artikkelissa kerrottaisiin hänen kehitysvammansa laatu ja selitettäisiin kuinka se vaikuttaa hänen joka päiväiseen elämäänsä.

Prostituutio on ongelma, mutta sitä on aina ollut ja tullee aina olemaankin, sille tuskin voimme mitään. Voimme vain toivoa vähentävämme sitä. Miten tämä onnistuu, sitä en osaa sanoa, mutta pelkästään seksinoston kieltävä laki tuntuu mielestäni väärältä ratkaisulta, perustelen mielipidettäni mm. SALLIN lausunnoilla ja tutkimuksilla. Itse asiassa löysin Jyrki J.J. Kasvin Blogista hyvän termin kannalleni: olen Sallilainen.

Optimistina toivon, että asiakkaiden vähentämisessä näiden ihmiskauppa tapausten pitäminen lööpeissä on avuksi, ehkä osa potentiaalisista asiakkaista miettii ensi kerralla kahteen kertaan ennenkuin lähtee seksiä ostamaan? Prostituoitujen keskuudessa asia erikseen ovatkin itsenäiset yrittäjät jotka myyvät itseään, ja vain itseään, "helpon" rahan toivossa, kaikki prostituoidut eivät kuitenkaan ole uhreja, kuten mm. Rahkonen, tai Naisasialiitto Unionin edustajat ovat julkisuudessa väittäneet.