Miehiset tunteet puhuttavat

Naiset usein valittavat kuinka heitä muokataan johonkin kiltin tytön muottiin jo lapsena. Mutta kyllä miehillekin asetetaan isoja oletuksia jo lapsena, kuten alta käy esille.

Lueskelin Millin blogia ja siellä oli keskustelua siitä etteivät miehet puhu tunteistaan, mikä osittain on pötypuhetta, mutta miehiähän saakin käsitellä yhtenä homogeenisenä ryhmänä, toisin kuin naisia.

Joillekin miehille tunteista puhuminen on suunnattoman hankalaa, ei tosin läheskään kaikille. Tämä johtunee siitä, että miehille on lapsesta asti opetettu ettei "oikea mies" kitise, itke tai ylipäätään puhu minkäänlaisista tunteistaan. Ja vaikken minä tuollaista taakkaa ole lapsuudessa vanhempieni osalta saanut kantaakseni, olen siihen oppinut, sillä kukaan ei elä pelkästään vanhempiensa vaikutuspiirissä. Minäkin sain ympäristön taholta oman osani tuosta "miehisyyteen" painostuksesta, ja - ei niinkään yllättävästi - kaikkein eniten minua painostettiin tuohon myyttiseen "miehisyyteen" jo ekaluokalta lähtien naisopettajien taholta.

Toinen seikka joka sai, ainakin minut, pitämään tunteeni sisälläni, oli se että pelkäsin keskustelukumppanin nauravan tunteilleni, sillä monasti koin omat tunteeni täysin järjettöminä, mitä ne tietenkin olivatkin, mikäli siis olisin ollut Mr. Spock. Opin siis jo ennen teini-ikää pitämään kaiken sisälläni ja järjestelemään itse mieleni liikeet, mistä taasen aiheutui ongelmia parisuhteissani varsinkin naisten kanssa. Ja mistä olisi voinut aiheutua mielenterveysongelmia ilman henkireikiäni, eli isääni ja kirjoittamista. Nykyset henkireikäni ovat vaimoni ja (huonojen) runojen, satujen ja ultra-väkivaltaisten tarinoiden kirjoittaminen.

Kun taas naiset ilmeisesti haluavat ratkaista tunteidensa kiemurat toisen ihmisen kanssa puhumalla.

Koska en ole nainen en tiedä opetetaanko naiset jo pikkutyttöinä tähän toimintatapaan, mutta vaimoni kanssa asiasta keskusteltuani sain kuulla, että ainakin häneltä jo pikku-pikku-tyttönä kyseltiin jatkuvasti tuota terapeuttien peruskysymystä: "Miltä sinusta tuntuu?" ja siihen oletettiin vastausta. Kyllähän moisella tavalla vaimoni oppi jo lapsena puhumaan tunteistaan, häntähän kasvatettiin siihen. Jos kaikki naiset ovat kasvaneet tuolla lailla niin ei ole ihme että he haluavat puhua tunteistaan.

Minulta ei, muistini mukaan, ole koskaan ole kysytty tuota kysymystä, ei edes jouduttuani koulupsykologin hoidettavaksi, silloinkin kysyttiin vain kysymyksiä jotka koskivat tulevaisuutta: "Kuinka aiot hoitaa tämän asian?", "Mitä aiot jatkossa tehdä?" jne. En muista edes vanhempieni koskaan kysyneen miltä minusta tuntuu, vaikka he sitten kun kerroin tunteistani kuuntelivatkin minua ymmärtäväisesti.

Opi siinä sitten puhumaan tunteista kun kukaan ei koskaan niistä kysy, päin vastoin, oletusarvo on ettet niistä puhu.

Paitsi sitten kun otat ja muutat yhteen naisen kanssa, silloin olisi yht'äkkiä opittava vuodattamaan puheena ulos kaikki tunteesi, muutoin olet kylmä, tunteeton ja huono puoliso.

Eli äitien ja isien pitäisi jo poikansa varhaislapsuudesta asti opettaa hänelle, että tunteistaan voi, saa, ja pitääkin puhua läheisten ihmisten kanssa. Ehkä seuraava sukupolvi naisia ei sitten valita siitä kuinka puhumatonta sakkia miehet ovat.

Itse olen oppinut puhumaan vaimoni kanssa tunteistani, mutta siihen tarvittiin aikaa ja erittäin traaginen käänne elämässämme, jollaista en kenellekään toivo. Mutta vieläkään en ala oma-aloitteisesti puhumaan tunteistani.

Miksei mieheltä kysytä, että mitä hän ajattelee siitä sun tästä asiasta, ehkä sillä lailla saa päänavauksen niistä mystisistä tunteista puhumiseenkin? (Ei tämä ei ole neuvo, vain vaimoni tapa kysella minulta.) Jos kyselee tunteista niin se sinällään tuntuu painostukselta, on melkein sama kuin kysyisi: Kerro ny äkkiä kaikki tunteittesi koukerot mulle, ni siitä mä tiiän minkälaiseen terapiaan sut lähetän! Sillä terapiaa sä tartteet!

Biseksuaalinen identiteetti, vai onko?

Yritän joskus jäsennellä ajatukseni tuosta uskon tunteesta paremmin kuin edellisessä postauksessa. Olen nimittäin viime aikoina miettinyt uskontoa enemmän kuin tarpeeksi, sillä lupauduin tekemään ammattilaisystäväni kanssa sanoituksen kuorolauluun...tai pikemminkin kuoroteokseen, sillä se on jo sen verran pitkä ettei se enää ole pelkkä kuorolaulu, vaikka ne voivatkin olla hyvinkin pitkiä. Ja evästyksesi saimme vain, että sanoitus saisi mielellään olla hienovaraisesti uskonnollinen.

Mutta lukiessani edellistä räpellystä lävitse, jäin miettimään toista asiaa, nimittäin seksuaalisuutta(ni).

---

Minun piti kirjoittaa tästä jo aiemmin, katsottuani Homo-Suomen historia dokumenttisarjan, joka nimensä mukaisesti keskittyi vain homoaktivismiin Suomessa. Siinä mainittiin biseksuaalit vain kerran ja silloinkin kontekstista sai sen käsityksen kuin biseksuaalisuus olisi vain välivaihe jonka jälkeen ihminen myöntää olevansa joko homo-, tai heteroseksuaali.

Kokemani identiteettikriisit saattavat tuntua triviaaleilta ihmisestä, joka on aina - teini-iän myllerystä ehkä lukuunottamatta - tiennyt seksuaalisen suuntautumisensa, mutta voin vakuuttaa etteivät ne minulle olleet mitenkään helppoa purtavaa.

Ensi alkuun pieni huomio luonteestani: En koskaan ole pitänyt mistään mikä on määrätty tehtäväksi jollain tavalla, tai jota pidetään oletuksena, normaalina tapana elää ja olla. Olen niin kauan kuin jaksan muistaa ollut tavalla tai toisella kapinallinen ja erikoisuuden tavoittelija. Itse asiassa eräs ystäväni pitää seksuaalisuuttani yhtenä erikoisuuden tavoitteluni osana. Ehkä näin onkin, mutta siinä tapauksessa erikoisuuden tavoitteluni on mennyt jo niin pitkälle, että se tunkeutuu jo fantasioihini ja uniini, mikä ei sekään ole mitenkään ennenkuulumatonta.

Minua on sanottu, ja olen itsekin kutsunut itseäni biseksuaaliksi. Minulla on ollut suhteita sekä miehiin, että naisiin, suurin osa seksikumppaneistani on ollut miehiä, mikä johtuu siitä, että miehet lähtevät helpommin yhdenyön suhteisiin. Pitkäkestoisin suhteeni - nykyinen, yhä edelleen jatkuva parisuhteeni - on ollut heteroseksuaalinen. Mutta en vieläkään, keski-ikäisenä, tiedä mihin lokeroon itseni tunkisin, en oikeastaan koe olevani biseksuaali, mutta en myöskään koe olevani hetero-, tai homoseksuaalikaan.

Synnyin aikana, jolloin homoaktivismi oli juuri nostanut päänsä pensaasta, tai pikemminkin yleisistä vessoista ja kellareista, varhaislapsuudessani homoudesta tuli laillista ja ollessani teini-ikäinen se poistettiin sairausluokituksista. Olen aina tiennyt olevani erilainen kuin muut, en kuitenkaan lähtisi sitä tarpeettomasti korostamaan kuten monet homot tuossa mainitsemassani dokumentissa tekivät, uskon, että kaikki me lapsena ja etenkin teini-iässä koemme olevamme erikoisia ja muista poikkeavia.

Ensimmäinen ihastukseni oli tyttö, ensimmäiset haparoivat seksikokemukseni koin hikisessä aitassa tytön kanssa (Ah, tuo maalaisromanttinen idylli! Vain heinälato olisi ollut idyllisempi paikka.), ensimmäinen vakava ihastukseni oli poika, ja vaikkemme koskaan harrastaneetkaan keskenämme seksiä, leijui välillämme lähes silminnähtävä seksuaalinen värinä, hänen kanssaan koin ensimmäisen kiihkeän orgastisen suudelmani (Kyllä, sellaisiakin on. Alla muuten piirtämäni kuva, jonka löysin vanhempieni ullakolta ja joka todennäköisesti on tuolta ajalta.) ja hänen lähdettyään ensimmäiset sydänsuruni. Tuolloin pelkäsin olevani homo, ja kerroinkin epäilyksistäni ystävälleni - jonka luulin olevan hyväkin ystävä - joka taas kertoi asian eteenpäin koulussa ja yht'äkkiä kaikki koulussamme tiesivät minun olevan homo. Mistä tietenkin oli seurauksena kiusaamista, mutta jälkikäteen katsottuna yllättävän vähäisessä määrin, minua suojelivat kolme seikkaa: kuuluin jo tuolloin, kahdeksannella luokalla, koulun isoimpien poikien joukkoon, olin koulun pelle ja eniten minua suojeli se, että ystäväni olivat koulun raggaripoikia ja hivenen yllättäen he eivät välittäneet huhuista, vaan puolustivat minua. (15 vuotta myöhemmin tapasin heidän johtajansa ja hänen poikaystävänsä homokapakassa...) Mutta tästä huolimatta koin viimeiset kaksi vuotta koulussa niin paljon kiusaamista, etten pahemmin koulussa viihtynyt ja keskiarvoni tipahti kohtuullisesta 8,6:sta 5,8:aan.

Elin siis teini-ikäisenä siinä kuvitelmassa, että olen homo ja jossain 15-16 ikävuoden paikkeilla olin kehittänyt itselleni jonkinlaisen liitoksistaan natisevan homoidentiteetin. Joka sekin ällistyksekseni mureni kun ammattikoulussa ihastuin tyttöön, vieläpä juuri heteropoikien seksuaalifantasioiden kohteeseen, koulun isorintaisimpaan ja kauneimpaan tyttöön. Ja suorasukaisena poikana otin ja menin juttelemaan hänen kanssaan, minkä seurauksena me seurustelimme vajaan vuoden verran, ja harrastimme erittäin paljon, erittäin kiihkeää, seksiä. Tässä vaiheessa olin aivan ulalla, tuolloin ei biseksualismista puhuttu missään, olin tosin törmäännyt lyhyeen mainintaan siitä etsiessäni tietoa homoudesta.

Jouduin siis jälleen miettimään seksuaalisuuteni uudelleen ja loin biseksuaalisen identiteetin, jos sellaista nyt onkaan olemassa.

Kun sitten jätin ammattikoulun ja ilta-lukion kesken, lähdin ovet paukkuen kotonta ja hankin oman asunnon ja työpaikan, harrastin huomattavissa määrin irtosuhteita (Uskon muuten, että tuossa iässä kaikki - ainakin pojat - käyttäytyisivät tuolla tavalla, mikäli heille suotaisiin siihen mahdollisuus.), käyttäydyin kuin joidenkin lukemieni vanhojan biseksuaalisuutta käsittelevien kirjojen kuvaama kyltymätön bisse joka ei välitä siitä mitä nai kunhan vain saa seksiä. Ja kun 18 vuotiaana rakastuin ensimmäistä kertaa, rakastuin mieheen, jonka kanssa minulla oli on-off suhde kolmen vuoden ajan, asuimme yhdessä jonkin aikaa. Tämän suhteen aikana en juurikaan kiinnostunut naisista, syrjähyppynikin olivat kaikki miehiä ja tulinkin siihen tulokseen, että tuo bisseys oli vain kehitysvaihe ja olin sittenkin homo. Ja elin tyytyväisenä homona ja säilytin uskon homoudestani vielä kun suhteemme särkyi.

Olin siis parikymppiseksi päästyäni käynyt useita identiteettikriisejä. Ja vielä yksi oli edessä: Rakastuin naiseen, nykyiseen vaimooni.

Ja nyt hänen kanssaan eläessäni olenkin siirtynyt enemmän heterouden puolelle. Aluksi olin jälleen kerran ymmälläni, vaikka siihen astinen elämäni viittasi siihen, että olen biseksuaali en oikein kokenut sitäkään oikeaksi tulkinnaksi, minä vaihdoin seksuaalista suuntautumistani kuin kameleontti. Päässäni pyöri ajatus: Mitä helvettiä minä oikein olen?

Tässä vaiheessa kehitin teorian, että jos tehdään jana, jonka toisessa ääripäässä on heterous ja toisessa ääripäässä homous, niin minä liikun tuolla janalla aina kulloisenkin partnerini sukupuolen mukaan. Jos elän miehen kanssa olen lähempänä homoutta, ja jos elän naisen kanssa olen lähempänä heteroutta. Mutta muutaman vuoden päästä huomasinkin äkkiä fantasioivani ja näkeväni märkiä unia miehistä. Ja seuraavana yönä naisista. Ja niin edelleen. Täyttäessäni kolmekymmentä luovutin seksuaalisuuteni lokeroimisen yrittämisen ja totesin, että olen vain seksuaalinen olento, mitä väliä sillä on mihin kohtaan janaa sijoitun?

Nykyisin en enää lainkaan halua luokitella seksuaalisuuttani, minä vain olen ja elän.

Jälleen uskosta

Perkeleen vitun perkeleen vittu saatana sentään! (Anteeksi kiroilu) Olin kirjoittanut lähes järkevältä kuulostavan tekstin ao. aiheesta, mutta tämä helvetin blogger tykkäsi kadottaa postaukseni. Joten alla pikaisesti väsätty uusi yritelmä, opinpahan tästä, että kirjoitan täst'edes ensin omalla koneellani tekstin ja vasta sitten siirryn Bloggeriin.

---

Hallitus on nyt - ilmeisesti tieten tahtoen, sillä voisi kuvitella, että hallituksessa olisi ihmisiä jotka osaavat lukea lakia (Pun intended) - sitten haluamassa, että työnantajille annetaan isommat oikeudet kuin poliisille. Mutta eipä siitä sen enempää,
Jyrki J.J. Kasvi ja eritoten Kemppinen kirjoittavat asiasta. Minua moinen epäilyttää, olenhan tietoinen siitä mitä kaikkea sähköpostin lähetystiedoista voi päätellä. Mutta toisaalta olen jo 25 vuoden ajan ollut varma siitä, että Suomi on poliisivaltio, tämä ja monet muut EU:n ja eduskuntamme säätämät mm. tietoliikennettä koskevat lait/asetukset, vain tukevat uskoani...

...Hmmm... uskoani? Siinäpä oiva aasinsilta uskontunteeseen. ( Disclaimer: En ota vastuuta aasinsiltojeni elosta, ovatpa ne hyviä tai huonoja, ne elävät omaa elämäänsä.)

Olen lähes koko elämäni miettinyt uskontoa, jo lapsena aloitin uskonelämän pähkäilyn, silloin tosin mietiskelin hyvin pienillä aivoillani¹ Jumalan olemusta. Itse asiassa nuorempana halusin uskoa, voisi jopa sanoa että halusin epätoivoisesti uskoa. Osasyy siihen oli äitini miellyttämisen tarve, mutta suurempi syy oli se, että lapsena tuntemani uskovaiset olivat poikkeuksetta kaikki hyväntuulisia ja iloisia ihmisiä, joten minä yhdistin uskon elämäniloon. En tuolloin vielä ollut oppinut näyttelemään iloista (Ilo pintaan vaik syvän märkänis!), enkä näin ollen ymmärtänyt ettei ulospäin näkyvä välttämättä korreloi sisäisten tunteiden kanssa.

Mutta, vaikka kuinka yritin uskoa en saanut kiinni uskosta, järkeni ei hyväksynyt kristinuskon oppeja, suhtauduin uskoon pitkälti samalla uteliaisuudella kuin Ozzie Freedman Philip Rothin novellissa. Pyhäkoulussa kyselin typeriä, mistä syystä sain häirikön maineen sielläkin. (Hmmm? Ehkä minä olenkin häirikkö, ehkä kyseleminen juuri on sitä häiriköintiä. Tiedonhalusta on aina ongelmia, kuten muistaakseni jo Mozart osasi kertoa.) halusin ymmärtää pyhän kolminaisuuden, samoin halusin tietää miksi Jumalan väitetään olevan kaikkivoipa jos hän² ei kerran sitä ole, ja esitin monia muitakin kysymyksiä joita yhä esitän. Minä, kuten Ozzie Freedmankin, mietin jo 10-13 vuotiaana miksei Jumala, jos hän kerran on kaikkivoipa, voi tehdä mitä hän haluaa? Tai vaihtoehtoisesti; miksi Jumala vaatimalla vaatii, että häneen, hänen poikaansa, hänen astraalihahmoonsa ja hänen armollisuuteensa on pakko uskoa päästäkseeen edes kyläilemään hänen luonaan?

Kerran eräs uskovainen hyvin neutraalisti, kuin kyse ei olisi mistään suuresta asiasta, vaikka se hänen näkökulmastaan sitä olikin, sanoi että minä ja hindut, muslimit jne. joudumme kadotukseen - sinällään lievä tuomio, kun ottaa huomioon mielikuvamme helvetin tuskista, kadotus kuulostaa siltä kuin autokuski jättäisi sinut bensa-asemalle kahvia ryystämään kun muut jatkavat matkaa kohti Paratiisia. Kysyin tältä uskovaiselta, että miksei kaikkivoipainen Jumala, jonka piti olla armollinen, voinut ottaa taivaaseen muiden uskontojen edustajia. En saanut vastausta, kuten en ole saanut vastausta moniin minua jo lapsena askarruttaneisiin kysymyksiin, kysymyksiin joiden esittäjänä en ole ensimmäinen, enkä varmaankaan viimeinen. Monasti olen näitä kysymyksiä esittäessäni törmännyt siihen, että uskovainen vastaamisen sijaan alkaa moittia kysymyksiäni "Aina ateistit esittävät noita samoja kysymyksiä joilla yritetään haukkua uskovaisia.". Ei kyse ole siitä, ainakaan minun kohdallani, minä todella haluan tietää vastaukset ja mielellään sellaisessa muodossa, että voisin ne ymmärtää.

Ja tämä uskovaisten yhteinen omertan lain kaltainen vaikeneminen yhdistettynä uskontojen - varsinkin juutalaisuuteen perustuvien uskontojen - suvaitsemattomuuteen sai minut lopulta kokonaan luopumaan uskon tavoittelusta. Koska olin tuossa etsikkoajaksi kutsutussa tilanteessa aikana jolloin yhä kiisteltiin homouden sairausluokituksen poistamisesta - joka tapahtui 1981 - kristityt menettivät minut lopullisesti tuomitessaan julkisesti homoseksuaalisuuden. Ja koska minulla tuohon aikaan oli jonkinlainen, seksuaalinenkin, suhde toiseen poikaan en voinut liittyä lahkoon joka piti minua sairaana eläimenä³, eipä sikäli monessakin mielessä pidän eläimiä ihmistä parempina olentoina.

Mutta uskontunne, mitä se on? Miltä usko tuntuu? En tarkoita mitään latteita "Varmuus pelastuksesta/tuonpuolisesta elämästä/armosta jne." toteamuksia. Vaan jotain kuvausta henkilökohtaisen uskon sisäisestä olemuksesta, mitä se on? Pitäisi varmaan etsiä syvästi uskovainen runoilija, ehkä uskovainen runoilija osaisi kuvata uskoaan?

Haluaisin ymmärtää uskon, siis henkilökohtaisen uskon tunteen, en uskonnon, syvimmän olemuksen, mutta koska en kykene uskomaan mihinkään yliluonnolliseen, joudun tukeutumaan uskoviin, jotka taasen eivät joko suostu kertomaan, tai eivät vain osaa kuvata tuntojaan.

Pyhyyys taasen onkin eri asia, lainasin kirjastosta muutaman pyhyyttä koskevan teoksen (Kiitokset Puujalalle kirjavinkeistä.) ja pikaisella vilkaisulla ne vaikuttivat selventäviltä, tarkoitukseni on viikonloppuna lukaista ne, kunhan ensin olen nukkunut menneen viikon univelat pois.

Muutama mieltäni askarruttanut kysymys:

- Jos Jumala kerran on armelias, niin miksei hän sitten ns. anna armon käydä oikeudesta?
- Miksi suvaitsemattomuus kuuluu olennaisena osana uskontoja?
- Mitä hittoa se pyhä kolminaisuus oikein tarkoittaa?

¹ Pienet ne ovat yhä edelleen, muuten tiedoksenne: A.A. Milne oli nero.
² On mukava pitkästä aikaa kirjoittaa suomeksi, vaikken mikään hyvä kirjoittaja olekaan, kuitenkin esim. hän sanan kohdalla tunnen ylemmyyttä kaikkia näitä feminiini-maskuliini kieliä kohtaan.
³ Kukapa haluaisi kuulua joukkoon jossa häntä pidetään perverssinä paskana?

Miksei kukaan ole keksinyt kirjoitettuun kieleen yhtä sujuvaa kommenttitapaa kuin on ohjelmoinnissa? Alaviitteet eivät sellainen ole, ne ovat parhaimmillaankin ärsyttäviä.

Perskoulujen määrää vähennetään

On tässä ollut kiireitä, ongelmaiset byrokraatit ja työkiireet ovat vieneet n. 110%:ttia ajastani.

Peruskoulujen määrä väheni viime lukuvuodesta uutisoi Hesari.

Kotopuolessa päätettiin myöskin lopettaa koulu (Alunperin kirjoitin kuolu, mielenkiintoinen Freudilainen lipsahdus ;), jota poikani kävi ja nyt poikani joutuu siirtymään mukavasta pienehköstä koulusta - jolle kyllä riitti oppilaita, kaikki eivät edes mahtuneet kouluun - isoon koulutusteollisuuslaitokseen. Jossa kuuleman mukaan on jo nyt aivan liian isot luokat. Nyt mielessäni kummittelee pelko siitä mitä ensi syksy tuo tullessaan, poikani on hyperaktiivinen ADD lapsi, joka ei varmastikaan onnistu opiskelemaan isossa hälisevässä luokassa. Hän tarvitsee rauhaa saadakseen mitään tehtyä. Ja mikäli opiskeluympäristö on kovinkin metelöivä ei hän saa keskityttyä, mistä seurauksena on se, että hän alkaa itse häiriköimään, tämä tuli todettua jo ala-asteen alussa.

Pahoin pelkään, että hänen yläasteestaan tulee samanlainen riesa kuin minun yläaste-"opiskelustani".

Siihen aikaan kun kävin yläastetta opettajat olivat eläkkeelle haikailevia 50-luvulla, osa ehkä jo 40-luvulla, uransa aloittaneita sota-ajan tätejä ja setiä. Opetus tapahtui siten, että ylhäältä annettiin tieto joka hakattiiin - joskus karttakepillä, mikä ohimennen sanoen ei satu niin paljon kuin sitä kuvittelisi - oppilaiden päähän. Eivätkä he sietäneet näsäviisasta teinipoikaa.

Vietin ison osan yläasteesta oven ulkopuolella, jälki-istunnossa ja luokanvalvojan, myöhemmin rehtoreiden puhutteluissa. Koska opettajat aina hokivat minulle, että olen härikkö, niin minähän sitten päätin olla häirikkö. Aloittaessani häirikön urani opiskelin etukäteen kirjastossa käsiteltäviä aiheita ja jos opettajan opetuksessa oli pienikin asiavirhe (Joita kaikille tulee.) takerruin siihen kuin takiainen ja monasti sain aikaiseksi jopa puolituntisen väittelyn ennen kuin minut huutaen heitettiin luokasta pihalle (Onpa opettaja tuominnut minut helvettiinkin.), mikä oli vain hyvä asia, pääsinpähän ajoissa tupakalle. Myöhemmin jätin häiriköinnin vähemmälle ja aina kun kyllästyin lähdin omatoimisesti luokasta ulos, mitä kumma kyllä eivät opettajat sitäkään tekoa arvostaneet. Ihmeellistä porukkaa, ensin heittävät luokasta pihalle ja kun opin, että kannattaa lähteä ennen kuin alan häiriköimään, niin sitäkään ei hyväksytä.

Yhdeksännellä luokalle en sitten enää viitsinyt käydä koulussa, mitä minä siellä olisin tehnyt? Osasin jo käytävien laatoituksessa olevat halkeamatkin ulkoa. Ensimmäistä kertaa käytyäni yhdeksännen luokan oli todistuksesssani merkintä jossa poissaolotunnit oli vedetty yli ja sen päälle kirjoitettu: Koulussaolotunnit, joita oli 64, minä nimittäin tiedustelin kavereilta milloin olisi kokeet ja tulin vain niihin. Myöhemmin sain silloiselta luokanvalvojaltani, joka oli/on hyvä tyyppi ja joka monasti puolusti minua (Juuri hän neuvoi minut ilta-opiskelun pariin, ja auttoi muutenkin minua, mistä suuret kiitokset hänelle.), kuulla, että kokeiden mukaan osasin opetettavat asiat, mutta koska minua ei näkynyt koulussa sain kolmet ehdot. Joita en jaksanut suorittaa, vaan otin ja kävin 9. luokan uudelleen, hivenen paremmalla menestyksellä sillä toisella kertaa jaksoin käydä n. puolella tunneista, olihan minulla jo korvalappustereot, runovihot ja piirrustusvihot mukana...

Kun sitten lapseni aloittivat koulu-uransa olin yllättynyt kuinka paljon sekin järjestelmä oli muuttunut, siellä otettiin suhteellisen hyvin huomioon jokainen oppilas ja oppilaita ainakin yritettiin kannustaa yksilöllisesti. Tätä jatkui koko lama-ajan, huolimatta budjettileikkauksista. Mutta viime vuosina on näitä kouluja yhdistelty, luokkakokoja kasvatettu, avustajia vähennetty jne. (Eikös Suomella pitänyt mennä hyvin?) Kohtapuoliin peruskoulu on muuttunut jalleen samaksi pakkolaitokseksi kuin mikä se oli minun lapsuudessani.

Ja tästä en mitenkään syytä opettajia, heillä on liikaa työtä ja liikaa oppilaita vahdittavanaan. Mitenkähän käy kun seuraava lama iskee? Kasvatetaanko luokkakoot viitenkymmeneen ja yksi opettaja per kaksi luokkaa, jota tukemassa on saatanallinen joukko byrokraatteja joille opettajien on väsättävä kehityskeskustelupaperosseja, ja muita tulosvastuullisuuteen liittyviä lappusia? Mikä muuten on opetuksen tulosvastuullisuus? Sekö kuinka monta kakaraa saadan perskoulusta pihalle "normaaliajassa"?

No jaa, saas nähdä nyt miten pojalle käy, kamppailen juuri koululaitoksen kanssa siitä, että hänelle saataisiin koulunkäyntiavustaja, jota ei ole helppo saada 15 vuotiaalle vesselille.