Feminismi ROKS

---

Disclaimer:
Koska minulla ei asiasta ole muuta tietoa kuin ko. dokumentti, jota epäilemättä on editoitu rankalla kädellä - toivottavasti ei sentään liian "luovasti" a'la Michael Moore - ja jossa haastateltavia selvästi johdateltiin puhumaan ohi suunsa (Joka on haastattelijan hyve, ei pahe.), koskevat kommenttini vain dokumentin kuvaamaa todellisuutta.

---

Katselin Panun mainostaman dokumentin (Sukupuolisota/Könskriget) ruotsalaisen naisliikkeen, ROKS:in, toiminnasta. Dokumentissa ROKS:in johtajisto esitetään miesvihaajina, jotka pitävät miehiä - kaikkia miehiä - yksiselitteisesti pahoina.

Ko. dokumentti todisti ajatukseni siitä, että yhdenasian liikkeet ennemmin tai myöhemmin muuttuvat lahkojohtajan/-johtajien johtamaksi fundamentalistiseksi liikkeeksi. Tosin poikkeuksiakin on, mutta tällöin yhdenasian liike muuttuu osaksi establishmentia, josta Suomalaisena esimerkkinä mainittakoon Vihreä liitto.

Mutta ROKS 'n rolliin:

Pääpiirteissään dokumentista saa sen kuvan, että ROKS:in jäsenet johtajistoa myöden, pitävät kaikkia miehiä väkivaltaisina raiskaajina, ja että äärimmaisten miesvihaajien johtama äärijärjestö on levittänyt lonkeroitaan vähän joka puolelle Ruotsalaista yhteiskuntaa ja mm. hallitsee täysin turvakotitoimintaa. Mikäli oletetaan, että Ruotsissa todellakin asianlaita on näin, niin se, että ko. järjestöllä on kohtuullisen paljon jäseniä ei ole mikään ihme, sillä kun valmiiksi huonossa kunnossa - sekä fyysisesti, että henkisesti - oleva perheväkivallan uhri joutuu moisen järjestön manipuloitavaksi on hänet helppo saada sisäistämään kaikki päättömimmätkin järjestön väitteet ja myöhemmin laumasieluisuus vielä syventää uskoa järjestön teesehin.

Yhden ROKS:in pääpuoskarin (Hän ei vaikuttanut tieteentekijältä, mutta katsotaan josko mielipiteeni muuttuu kunhan ensin saan luettua pari hänen kirjaansa, toivon mukaan saan ne käsiini piakkoin.) , Eva Lundgrenin, teorian mukaan väkivaltaisessa suhteessa oleva nainen pidemmän päälle alkaa ajatella, että näin kuuluukin olla ja nainen lopulta ajattelee miehen ajatuksia (Normaliserings prosessen), ja en yhtään epäile etteikö pitkään väkivaltaisessa suhteessa olleelle naiselle näin kävisi.

Dokumentista kävi ilmi, että ROKS:issa yleistetään pitkään jatkunutta perheväkivaltaa kokeneiden naisten kokemukset kaikkiin naisiin ja etteivät väkivaltaiset miehet ole poikkuksia, vaan kaikki miehet - harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - ovat väkivaltaisia naisten alistajia jotka seksuaalisesti nauttivat väkivallasta. Dokumentissa esiintyneen tutkijan (Olisiko ollut Hydén?) mukaan Lundgren myöskin yleistää fundamentalistiuskovaisten keskuudessa tapahtuvan perheväkivallan, jota perustellaan sillä että "Jumala on sälyttänyt miehen velvollisuudeksi kurittaa ja kasvattaa naista", kaikkiin (hetero)parisuhteisiin.

Feministisen tyttökurssin vetäjä Gunilla Nordenfors väittää, - tosin hivenen painostettuna - että ei-väkivaltaiset miehet ovat poikkeuksia ja hän uskoo useimpien miesten kykenevän raiskaamaan, ja että useimmat miehet ovat raiskanneetkin - siis ei, että: Useimmat miehet ovat potentiaalisia raiskaajia, joka sekin on perusteiltaan väärä ajatus, vaan, että miehet OVAT raiskanneet. Kuultuani Nordenforsin väitteen muistini lokeroista kaivautui esille Liz Hodginsonin Onko seksi turhaa -kirjassa esittämä väite siitä, että yhdyntä on aina väkivaltaa, mikäli Nordenfors on sisäistänyt tämän ajatuksen, niin toki silloin voidaan sanoa kaikkien miesten raiskaavan seksikumppaneitaan näiden sukupuolesta riippumatta. Mutta en usko, että kovinkaan moni allekirjoittaa Hodginsonin väitteen yhdynnän väkivaltaisuudesta.

Dokumentissa myöskin haastateltiin kahta Nordenforsin kurssia käyvää tyttöä jotka selittivät, että he aiemmin saattoivat pitää jotakuta kundia mukavana, mutta nyt hekin tietävät, että kaikki miehet hyötyvät naisten alistamisesta. Ja samat tytöt selittivät kuinka he ennen eivät voineet kuvitella elävänsä pelkästään naisten kanssa, mutta nyt se tuntui ihanalta ratkaisulta.

Kuulosti myöskin hivenen oudolta kuulla naispäivystysklinikkoja, - joiden vastine Suomessa lienevät naisten turvakodit - ja mikäli käsitin oikein, ainoan turvakoteja Ruotsissa ylläpitävän järjestön, johtajan aloittavan puheensa: "Olemme suurin taistelujärjestö Ruotsissa." Ja myöhemmin hän väittää, että he ovat sodassa.

Mikäli he todella uskovat olevansa sodassa pelkään pahoin, että lopulta he todellisen tai todennäköisemmin kuvitellun uhkatilanteen kohdatessaan ottavat oikeuden omiin käsiinsä, ja moisesta toiminnasta on hyvin pieni askel kontrolloimattomaan väkivaltaan ja terrorismiin.

Dokumentissa käsiteltiin myöskin Carolinen tapausta. Kolme Bellas vänner -järjestön, jolla on hyvin läheiset suhteet ROKSIIN, työntekijää kaappasi kaksi nuorta tyttöä koska he uskoivat satanistipedofiilien järjestön olevan tulossa kaappaamaan tytöt lapsientekokoneiksi, jotta satanistipedofiilit saisivat vauvoja rituaalimurhattavaksi. Kaappaajat veivät tytöt pakomatkalle halki Ruotsin päätyen lopulta Norjaan ja koko matkan ajan he käytännössä pitivät kahta tyttöä vankinaan.

Mikä tuossa kaappastarinassa oli kammottavinta oli se ettei missään vaiheessa kukaan naisten turvakotien pitäjä kyseenalaistanut kaappaajien uskomatonta tarinaa. Norjassa naiset saivat paikan turvakodista, koska ilmeisesti korkea-arvoinen ruotsalainen virkailija, Gunilla Ekberg, oli sitä puhelimitse vaatinut. Ja vasta Norjassa Tove Smaadahl kyseenalaisti uskomattomalta kuulostavan satanistipedofiili tarinan, mutta hänkään ei puuttunut toimintaan vaikka näki, että toinen tytöistä yritti, Smaadahlin sanojen mukaan, kaksi-kolme kertaa itsemurhaa. Smaadahl ei edes vienyt itsemurhaa yrittänyttä tyttöä sairaalaan, kuten kuvittelisi järkevän ihmisen toimivan.

Dokumentin lopussa Gunilla Ekbergiltä kysyttiin asiaa jolloinka hän hermostui ja kietäytyi vastaamasta ja uhkauksenomaisesti ilmoitti dokumentin tekijälle Evin Rubarille ettei hänellä, "oman pesän likaajalla", ole mitään toivoa koskaan saada apua naisten turvakodeilta.

Kyseinen kaappaustarina - olettaen, että se on totta, sitä on jo kyseenalaistettu - osoitti, että äärijärjestöön kuuluu myöskin selvästi mielisairaita ihmisiä, jotka kehittivät mielessään paranoidin salaliittotarinan ja toimivat siltä pohjalta. Ja juuri se, ettei missään vaiheessa kukaan kyseenalaistanut näiden kolmen naisen tarinaa osoittaa sen, että ilmeisesti koko ROKS uskoo todellakin olevansa sodassa.

Ennemmin tai myöhemmin, todennäköisesti ennemmin, nuo dokumentissa esitellyt sekopäät alkavat tappamaan miehiä, se on vain ajan kysymys.

Koko dokumentti oli täynnä miesvihaisia lausuntoja kuten: miehet ovat eläimiä, Ja niitä vihaa osoittavia kommentteja oli niin paljon etten jaksa kommentoida niitä kaikkia, sillä pelkästään muistiinpanoni (Minulla on tapana tehdä muistiinpanoja katsoessani kiinnostavaa dokumenttia.) tuon dokumentin osalta ovat 8 sivua pitkät ja yleensä selviän kahdella sivulla.


Mikäli dokumentin sisällöstä olen käsittänyt jotain väärin johtuu se aivokapasiteettini pienuudesta ja siitä, että idioottimainen tallentava digiboxini ei suostu näyttämään tekstitystä, joten jouduin turvautumaan pahasti ruostuneeseen ruotsinkielen taitooni.

Minä ja 70-luku, korjaus

Tarkennus edelliseen viestiin.

Katselin sitten toisen osa Jenkit ja 50-luku dokumentista, ja siinä keskityttiin enemmän ensimmäisessä osassa vain lyhyesti mainittuun seksuaalisuuteen. On myönnettävä, että olin aivan väärässä, ei 70-luvulla Suomessa läheskään niin seksuaalikielteistä ollut. Oli muuten sinällään mielenkiintoista nähdä kuinka dokumentissa, pintapuolisesti tosin, käsiteltiin Kinseyn raporttia ja Kinseytä itseään. Kinseyllä näytti olleen pakkomielle kerätä kamala määrä haastattelumateriaalia, vaikka vähemmän aikaa vieväkin tapa olisi ollut. Pitäisi varmaan joskus tutustua ko. kaveriin ja hänen työhönsä, vaikutti mielenkiintoiseltä tyypiltä.

Minä ja 70-luku

Katselin viikonloppuna YLE Teemalta Jenkit ja 50-luku -dokumentin, ja tapahtumat joista siinä kerrottiin tuntuivat tutuilta...kuulosti kuin olisi puhuttu lapsuudestani. Oli kiivasta rakentamista nuorille pareille jotka asuivat vanhempiensa nurkissa, oli ydinpommin pelkoa, kommunismia, perinteiset miehen ja naisen roolit jne.

Lapsuudessani ja nuoruudessani 60-70-luvuilla Suomessa rakennettiin hirvittävällä kiireellä asuntoja. Niin kiireellä, että niitä nyt, 30-40 vuotta myöhemmin, samalla kiireellä peruskorjataan etteivät romahda asukkaidensa niskaan -- saas nähdä mitä siitäkin tulee kun ottaa huomioon kuinka talojen katot viime aikoina ovat Suomessa kestäneet. Nuo Suomessa rakennetut asunnot olivat kylläkin kerros-, ja rivitalo-asuntoja, eivät pieniä omakotitaloja kuten 50-luvun USA:ssa.

Lapsuudessamme me ja vanhempamme pelkäsimme ydinsotaa (Jostain syystä minä pelkäsin enemmän Ydintalvea.), ja jossain kouluissa urbaanihuhun mukaan jopa valmistauduttiin laskeuman tuloon pitämällä pääpiiloonpulpetinalle harjoituksia, mutta tämä lienee vain urbaanilegendaa, en ole tavannut ketään joka olisi osallistunut moiseen harjoitukseen.

Kommunismi...sitäkin toisaalla pelättiin ja toisaalla ylistettiin maasta taivaaseen. Vaikka tilanne oli hyvinkin erilainen kuin 50-60 -luvun USA:ssa oli kuitenkin kommunismi lapsuudessani joka hetki läsnä.

Naisen asema ja kotiäitiys. Suomessa asia oli sikäli osittain erilainen, että vanhempieni ikäpolven naiset eivät jääneet kotiäideiksi vaan menivät töihin, mutta se ei heille toiminut minkäänlaisena itsenäistymisen edistäjänä, heidän töissä käymisensä johtui taloudellisesta pakosta -- yhden ihmisen palkalla ei olisi tullut toimeen. Monasti työssäkäyminen oli heille taakka, sillä he joutuivat töiden jälkeen hoitamaan kotityöt, sillä ajan ilmapiiri oli vielä se, etteivät useimmat miehet juurikaan osallistuneet kotitöihin¹. Muutos tässä kylläkin alkoi suurten ikäluokkien - joita vanhempani eivät ole - aikana, mutta se oli, ja on yhä edelleen, hidasta.

Ja 60-70-luvut olivat hyvin seksikielteisiä, ainakin minun elinpiirissäni, ja minä sentään elin perheessä jossa vanhempani uskalsivat antaa seksivalistusta. Juu, "Virallisen historiankirjoituksen" mukaan tuolloin tapahtui seksuaalivallankumous, ja ehkä tapahtuikin, mutta todennäköisesti sekin vallankumous tapahtui jossain kaukana yliopistojen norsunluutorneissa.

Hatarien muistikuvieni mukaan eniten puhetta seksiin liittyvistä aiheista aiheutti lapsuudessani homous. Ympäristössäni oli paljon ihmisiä jotka kauhistelivat sitä kuinka homous kukoisti. (Syy tuohon lienee se, että homous poistettiin rikoslaista 1971.) Toisaalta vartuin lapsuuteni ja nuoruuteni erittäin keskiluokkaisella alueella, ja keskiluokka tunnetusti tuppaa olemaan konservatiivista. Minkä lisäksi, koska tunsin jo tuolloin olevani erilainen kuin muut, saattaa olla, että tämä seikka - ja muistakin poikkeavuuksista keskusteleminen - on jäänyt enemmän mieleeni.

Ilmeisestikin tuolloin 60-70 lukujen taitteessa myöskin alkoi tulla enemmän esiin naistaiteilijoita jotka taistelivat perinnäisiä käsityksiä vastaan, yhtenä esimerkkinä lienee nykyisin hyvinkin tunnettu Pirkko Saisio, muitakin varmaan on muttei mieleeni tule yhtään, mikä mielelleni anteeksi annettakoon.

¹ Isäni muuten oli poikkeus - ei kylläkään mitenkään ainutlaatuinen poikkeus - hän hoiti minua, teki ruokaa, siivosi jne. aivan yhtä paljon kuin äitinikin ja hän opetti minulle, että miehenkin on tehtävä kotona niitä "Naisten" töitä.

Yhdysvaltain presidentin älynlahjoista

Tuli tuota edellistä viestiä kirjoittaessani mieleeni, että tapasin pari vuotta sitten amerikkalaisen insinöörin jonka mielipide GW Bushin kohutusta arvioidun ÄO:n vaikutuksesta Yhdysvaltojen politiikkaan oli häkellyttävä.

Sen sijaan, että hän olisi korostanut sitä, että kyseessä oli, joidenkin tahojen mukaan olemattoman instituutin, arvio, eikä mitattu ÄO, hän piti pitkän, kiukkuisen ja rönsyilevän monologin jonka pääasiallinen sisältö oli, se että on parempi jos USA:n presidentti ei ole liian älykäs sillä älykäs ihminen kyseenalaistaa ensireaktionsa ja jää miettimään liian pitkäksi aikaa.

Minua moinen ajatus hätkähdytti.

Onko todellakin niin, että Yhdysvalloissa koetaan, että kyky arvioida tekojensa seurauksia supervallan johdossa on - käyttäkseni ko. insinöörin omaa termiä - handicap? Toki, tämä oli vain yhden ihmisen mielipide, mutta Yhdysvalloissa asuvat tuttavani kertoivat, että vaalikamppailun aikana tuosta oli jonkin verran puhetta, Kerryä pidettiin liian hyvin koulutettuna ja liian älykkäänä ja hän näin ollen nopean toiminnan sijasta jäisi miettimään toimiensa seurauksia.

Tuon ajatusmallin mukaanhan paras ihminen vapaan maailman johtajaksi on heikkolahjainen psykopaatti. Jään kauhulla odottamaan seuraavia Yhdysvaltain presidentinvaaleja...

Vapaan maailman johtaja

Harhailevaa ajatustenvirtaa jossa jossain vaiheessa oli joku pointtikin, mutta se katosi matkan varrella:

Komealta kalshkahtavat tittelit ovat erittäin tärkeitä, varsinkin kun tehdään ulkomaankauppaa, niillä luodaan mielikuvia, mitä ei ole Suomessa sisäistetty läheskään yhtä hyvin kuin muualla.

Useimmat ihmiset tuntevat itsensä tärkeäksi neuvotellessaan asiasta - oli asia mikä tahtojaan - Toimitusjohtajan kanssa, huolimatta siitä, että tekninen asiantuntija, graafikko, markkinoinnin asiantuntija jne. saattaisi olla oikeampi ihminen antamaan tietoja.

Amerikkalaiset ovat ymmärtäneet tämän asian erittäin hyvin, siellä on presidenttiä, varapresidenttiä, päälikköä, vastaavaa päälikköä ja johtajaa joka lähtöön. Toki on noita Suomessakin, mutta sitä omaa titteliä ei korosteta, oikeastaan joissain tilanteissa jopa häpeillään: "No joo onhan tässä tittelinä Osastonjohtaja, mutta se on pieni osasto, vain pari alaista." Aivan kuin se, että ihmisellä on alaisia olisi jotenkin hävettävä asia.

Suomessa ansaitunkin tittelin korostamisen sijaan korostetaan muodollista pätevyyttä. Tiedän useita ammatissaan täysin tumpeloita insinöörejä jotka ilmeisesti ovat saaneet työpaikkansa vain koska heillä on oikea koulutus, mutta varsinaisessa työssään he ovat vain osaavampien tiellä. Ja toisaalta tiedän - näiden tumpeloiden insinöörien kanssa samaa työtä tekeviä, mutta huonompaa palkkaa saavia - pelkän asentajan tai teknikon koulutuksen saaneita ihmisiä joiden osaaminen, sekä teorian, että käytännön, on huomattavasti parempaa ja juuri heidät haluan kumppaneikseni yhteisissä projekteissa. (Tunnen yhden tietokoneasentajan jonka osaaminen on huippuluokkaa ja joka teki vuosia tuotekehitysinsinöörin hommia ja jolle insinöörit ja DI:t veivät hankalat ongelmansa ratkottaviksi.)

Amerikkalaisesta mediasta löytyy näitä itseannettuja arvonimiä ja moni on kantautunut tänne pohjolan perukoillekin.

"King of pop" Kaikki amerikkalaiset ja iso osa länsimaiden asujaimistosta tietää kuka on kyseessä. Kyseisen tittelin Michel Jackson otti itse käyttöön, vaikkakin kasvojaan pelastaakseen (Pun intended) Jackson väitti, että sen olisi hänelle antanut Elisabeth Taylor.

"King of all media" Lempinimi jonka Howard Stern antoi itselleen huvin vuoksi ja joka lopulta tarttui mediaan niin, että sitä jopa alettiin käyttää Howard Sternistä puhuttaessa, piruilumielessä tosin, mutta kuitenkin. Ei huono saavutus sekään.

Ja lempinimititteli joka ärsyttää minua suunnattomasti:

"Leader of the free world" Ai jaa? Ei ainakaan minun johtajani ja käsittääkseni Suomi - ainakin teoriassa - on vapaa, tosin Suomi ei kuulunutkaan alkuperäiseen "Vapaaseen maailmaan". Bushin kannattajat ovat yrittäneet imagosyistä lanseerata tuota uudelleen käyttöön, vaikka se kylmän sodan loputtua menetti senkin vähän merkityksen joka sillä oli.

Yhdysvalloissa tuo titteli kuitenkin iskee kansaan kuin häkä, siellä iso osa kansasta tuntuu uskovan, että heidän Presidenttinsä todellakin on Vapaan maailman johtaja. Ja sisäpolitiikkaanhan tuo titteli on tarkoitettukin. Mutta luulisi, että joku eurooppalainen poliitikko tarttuisi tuohon, jollei kukaan muu niin edes Ranskalaiset jotka muutenkin joka käänteessä hätäilevät hampurilaisten ryntäävän tuhoamaan perinteiset Ranskalaiset crossaintit.

Tuomiokapituli vs. Markku Koivisto

Olen sanatarkasti sattuneista syistä ollut tietokoneiden tavoittamattomissa, ellei sitten sairaalan vimpaimia katsota tietokoneiksi, mutta ei niillä ainakaan vielä voi potilaat surffata netissä.

Vantaan Laurin pääkirjoituksessa Pauli Juusela kirjoittaa Nokia Mission papin Markku Koiviston erottamisprosessista. Tampereen hippakunta on alkanut tutkia Koiviston oppien oikeellisuutta neljän ihmisen kantelun perusteella mikä tuntuu ylilyönniltä, mutta luultavasti Koiviston Nokia Missio on kipeästi hiertänyt ev.lut kirkon kantapäitä jo pitkään ja nyt heille tarjoutui hyvä tilaisuus päästä eroon tästä kirkon ihon alle pesiytyneestä puutiaisesta joka on jo ehtinyt levittää moneen lapsenuskoiseen nokiamissioosinsa.

Ilmeisestikään kirkko ei pidä siitä, että Nokia missiosta kuuluvat äänet kantautuvat maltillisempien kirkon edustajien äänen yli mediaan, he pelkäävät - aiheestakin - sitä, että Nokia mission jyrkät kannat leimaavat koko kirkon.

Mutta mitä olen sivusilmällä seurannut koko tapahtumaketjua, niin Koivisto on mediapelissä kirkkoa taitavampi, mikä johtunee siitä, että hänellä ei loppuen lopuksi ole tässä kiistassa mitään menetettävää, vain voitettavaa.

Tuomiokapitulin kysymykset ovat - kuten Koivistokin vastineessaan huomauttaa - osittain monitulkintaisia ja näin ollen, jollei nyt huonoja, ainakin tarkoitushakuisia, mistä voi päätellä, että tarkoitus on ajaa Nokia mission paimenet lampaineen pois pistämästä kirkon takalistoa.

Koivisto toki vastauksessaan käyttää pääosin teologien omaa kieltä, mutta viljelee sen keskellä sanontoja jotka ovat jo juurtuneet tämän maan ei-uskovaan kansanosaankin ja jotka epäilemättä uppoavat uskovaisiin kuin se kuuluisi kuuma veitsi voihin. Puhumattakaan siitä, että hän pitäytyy lapsenomaisesti Raamatun selvissä lupauksissa, mitä asennetta - rivien välistä luettuna - Tuomiokapituli arvostelee ja näin vain vahvistaa Koiviston asemaa seurakunnassaan.

En tiedä kuinka kauan siihen menee, mutta uskoakseni lähiaikoina Nokia missio, tai oikeammin sen paimenet, joko erotetaan tai he eroavat ja näin Suomessa on yksi karismaattinen lahko lisää.

Yymmärrän hyvin, että tuollainen hyvin tiukasti raamatun sanaan, tai kuten aiemmin kirjoitin, yhteen tulkintaan raamatun sanasta, sitoutuva karismaattinen herätysliike vetoaa uskovaisiin. Voisi sanoa, että nämä dogmaattiset herätysliikkeet ovat kristinuskon vastine Islamin uskolle, kummassakin sitoudutaan tiukasti noudattamaan rituaaleja ja Jumalan sanaa. On helppoa antaa koko elämänsä tiukkojen sääntöjen ohjaamaksi, tällöin ei tarvitse käyttää omia aivojaan ja jos jotain epätoivottua tapahtuu, tarkoittaa se vain sitä, että Jumala ohjaa omia tutkimattomia polkujaan uskovaisen elämää. Jumalan tarkoitusperiä kun on turha ajatella.

Rehellisesti sanoen pidän enemmän Koiviston herätysliikkeestä kuin ev.lut kirkosta, vaikkakin olen Koiviston kanssa erimieltä jo hänen missionsa lähtökohdasta; Jumalan olemassaolosta, sillä Koivisto ei sorru samaan kaksinaamaisuuteen kuin ev.lut kirkon viralliset edustajat.

Mitä olen keskustellut eri asemassa olevien kirkon edustajien kanssa, olen huomannut, että he epävirallisesti saattavat olla aivan päinvastaista mieltä jostain asiasta kuin mitä ovat kun heiltä kysytään samaa asiaa kirkon virallisena edustajana. Ymmärrän kyllä hyvin miksi he niin toimivat, mutta siitä huolimatta moinen on mielestäni sellaista kaksinaamaisuutta joka pidemmän päälle ryvettää koko kirkon,kuinka kukaan voi luottaa Pappiin joka kirkkain silmin valehtelee mikäli häneltä kysytään hänen kantaansa johonkin asiaan kun hänellä on liperit kaulassa.

Toisaalta, minusta tämänkin farssin seuranta on hauskaa vaikken kaikkia sen hienouksia ymmärräkään.