Ei kaupallista musiikkia

Tuli edellisiä kirjoittaessani mieleeni, että tiedän useita muusikoita jotka nuorempina olivat hyvin innostuneita saadessaan biisejään levytetyksi ja julkaistuksi. Vielä tuolloin he olivat ylpeitä pienistäkin myyntiluvuista ja innostuivat jokaisesta kuuntelijasta. Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat ettei heistä tule uutta Juicea , Eppuja tai Apulantaa he kehittivät teostensa pienestä myynnistä jonkinlaisen kunnia-asian.

He alkoivat suhtautua myyviin bändeihin ja artisteihin halveksunnalla ja pitivät näitä itsensä ja sielunsa myyneinä. Kyseessä lienee jonkinlainen puolustautumismekanismi; kun ei saavuteta sitä mitä halutaan käännetäänkin huono menestys plussaksi: "Mä teen musaa vain ittelleni, ei mua kiinnosta menestys, mä en myy sieluani". Mikä on suunnattoman typerää, jollei yleisö tippaakaan kiinnosta niin miksi sitten julkistaa tuotoksiaan?

Sama tuntuu pätevän monilla muillakin (taiteen)aloilla, tiedän ihmisiä jotka ovat omineet tuon suhtautumisen ja jotka saavat jonkinlaisia kicksejä siitä ettei heitä ja heidän tuotoksiaan tunne kuin kourallinen ihmisiä, mutta tuo kourallinen sitten onkin sitä viisasta ja Aidon Asian(TM) tuntevaa kultturellia porukkaa.

Onko jotenkin hankalaa myöntää ettei olekaan niin nero kuin nuorena kuvitteli?

Kaikkihan me lapsina ja vielä teini-ikäisinäkin kuvittelemme olevamme maailmanparhaita siinä mitä teemme, mutta kaikki nyt vain eivät voi olla parhaita.

Minäkin kuvittelin nuorena olevani nero runoilijana ja sanoittajana, kunnes jossain vaiheessa huomasin olevani huono ja parhaimmillanikin keskinkertainen. (Olenpa säveltänytkin muutaman biisin, mutta ei puhuta siitä...)

Mutta vaikka hyväksyinkin sen etten ole nero - hyvin kaukana siitä - ei se tarkoita ettenkö voisi yrittää tai jopa vaikuttaa taiteenkin saralla. Minulla sattuu olemaan ammattitaitoa jota joskus tarvitaan taiteenkin kentällä, minkä lisäksi olen kova puhumaan ja kehumaan muita, näin ollen olen hyvä kauppamies muiden tuotteille.

Kyllähän ei-niin menestyneistä urheilijoistakin tulee hyviä valmentajia, urheilutoimittajia ja muita urheilun taustapiruja, joten mikä ettei taidepuolellakin ihmiset voisi alkaa promoottoreiksi, managereiksi, tai joksikin taiteen perusduunariksi joka maalaa sen taustan jolle osaavammat tekevät tunteisiin vetoavan sisällön. Minua jo se taustapiruilu tyydyttää, tiedän olevani mukana jossain.

Eikä tuo tarkoita sitä että olisi lopetettava yrittäminen, vuosien ja vuosikymmenten puurtamisen aikana sitä saattaa löytää oman tyylinsä omassa taiteessaan ja sille itsestä löydetylle tyylille saattaa olla tilausta, ja vaikkei olisikaan niin ainakin minulle oman homman jatkaminen on hyvä terapiankorvike.

Osallistuinpa sitten runotorstaihin hivenen omalaatuisella tuotoksellani.