Kissamaisen ninjan mielipiteitä päivähoidosta

Ensi alkuun tiedoite pankin ja perheeni suhteesta:

Asuntolaina, Saldo 8.1.2007: 0,00€
JES! M'oomma (asunto)lainattomia, ja jopa etuajassa!

(Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi uskonut että tämäkin päivä joskus koittaa)

Sairastelua

Olin jälleen pari viikkoa kovassa (keuhko)kuumeessa ja nyt lekurit ilmeisesti vihdoinkin löysivät syypään kuukausia jatkuneeseen sairasteluuni, olo olikin jo kuin House sarjassa, lääkäreiden yritystä ja erehdystä riitti, toivottavasti tämä uusi pirun tuju lääkekuuri vihdoinkin auttaa.

Mustasta stetsonistani vetäisty mielipide päivähoidosta

Lasten päivähoidosta oli taannoin jossain lehdessä juttu, jossa joku¹ alan "asiantuntija"² arvosteli vanhempia jotka tuovat pieniä (1-2 vuotiaita) lapsia päivähoitoon mennäkseen itse töihin. Jutussa oli mainintoja tyyliin: "vanhemmat ajattelevat urakehitystään eivätkä lapsiaan", "pienelle lapselle äiti on aina paras hoitaja" (Epäilemättä tuon "asiantuntijan" mielestä lapseni ovat suunnattomasti kärsineet siitä että heidän ollessaan pieniä heidän äitinsä oli töissä uraa luomassa ja vain isä, eikä paras hoitaja; äiti, oli heitä kotona hoitamassa, ja lapsiparkamme joutuivat syömään isän tuputtamaa äidinmaidonvastiketta jo puolivuotiaasta asti, no tietävätpähän kakuraisemme keitä syyttää kaikista tulevista ongelmistaan... )

Näissä keskusteluissa ei useinkaan oteta huomioon perheiden tilannetta, jo taloudellinen tilanne saattaa joidenkin perheiden osalta johtaa siihen ettei käytännössä ole mahdollisuutta siihen että toinen vanhemmista olisi kotona, minkä lisäksi monasti vedetään vanhempien syyllistämispeliin juuri tuo "urakehitykselle eläminen", vaikka - kuten sanottua - monessa perheessä kyse ei ole urasta vaan jokapäiväisestä leivästä. Puhumattakaan siitä että monet työnantajat vaativat työntekijää palaamaan mahdollisimman pian takaisin sorvin ääreen. Toki niitä uraohjuksiakin on, mutta uskoisin ja toivoisin heidän osaavan käyttää ehkäisyä ja hankkivan lapsensa vasta sitten kun uraputki myöten antaa, eikä kesken uraputken hektisintä vaihetta.

Toinen asia mihin ei tässä päivähoito asiassa kiinnitetä huomiota on se, että kaikki eivät vain ole kykeneviä hoitamaan lasta - varsinkaan useampaa - 24/7/365, vaan työpäivän aiheuttama katkos lapselliseen elämään ja työpäivän mittaan tapahtuva seurustelu aikuisten kanssa³ saattaa parantaa äidin/isän suhdetta lapseensa. Väitän siis että joissain tapauksissa se lyhyehkö "laatuaika" iltaisin on sekä lapselle, että vanhemmalle parempi vaihtoehto kuin vanhemman jatkuva, mutta kärttyinen läsnäolo. Totta kyllä yleisesti ottaen oman isän tai äidin ympärivuorokautisessa hoidossa oleminen 3-4 vuotiaaksi varmaankin on paras vaihtoehto.

Voisi tietenkin sanoa ettei niiden ihmisten jotka eivät ole kykeneviä hoitamaan pientä lastaan tulisi lainkaan hankkia lasta, mutta useimmiten kykenemättömyytensä huomaa - jos huomaa - vasta kun sen lapsen on jo hankkinut. Olisiko lapsenkaan kannalta parempi että vaikka vanhemmat huomaavat etteivät kykene/jaksa hoitaa lastaan ilman päivähoidon tarjoamaa apua, he silti jatkavat lapsen kokovuorokautista kotihoitoa vaikka heidän pinnansa katkeilee puolen tunnin välein?

Mitä tulee aikaisempien sukupolvien lastenhoitoon niin isoäitini - joka oli erittäin ärsyttävä, itseriittoinen, vaativa ja niistä huolimatta, tai niistä johtuen, ihana ihminen - kuulemma ihmetteli sitä miten vanhempani jaksavat hoitaa tälläistä rasavilliä yksinään ilman muiden apua, kertomansa mukaan hänellä oli ollut puolikylää tarvittaessa avittamassa lastenhoidossa, toki se sitten velvoitti hänetkin tarvittaessa auttamaan muita. Eikös päivähoitoa voisi katsoa tälläisen kyläyhteisön sosialidemokraattiseksi (On muuten ikävää ettei Suomessa enää ole ainoatakaan sosialistista puoluetta) nykyversioksi?

Ylipäätään Suomessa henkisesti tuetaan vanhempia kasvatuksessaan aivan liian vähäisessä määrin, syyllistämisen viranomaiset ja asiantuntijat jo osaavat, josko opettelisivat tukemaankin vanhempia?

Uskoisin että vanhemmat monasti kaipaisivat neuvoja ja tukea omaan jaksamiseensa, ainakin itse olisin kaivannut apua viitisentoista vuotta sitten, mutta meille on myyty ajatus siitä että aina ja ikuisesti on jaksettava itse ja jollet jaksa olet huono ihminen (ja huono äiti tai isä), joten monikaan ei edes kehtaa kysyä apua ongelmiinsa, saatikka että myöntäisivät että heillä on jaksamisongelmia. Me onneksemme saimme, lastemme ollessa pieniä, apua vanhemmiltamme, mistä olen hyvin kiitollinen.

Eläkkeiden verotuksesta

Tuli muuten tuosta sosialidemokratiasta mieleeni etten ymmärrä sitä että miksi vanhempainrahasta / kotihoidontuesta, miksi sitä nykyisin kutsutaankin, tai eläkkeestä joutuu maksamaan suurempaa veroa kuin palkkatuloista. Äitini maksaa pienestä eläkkeestään lähes 5%:ia enemmän veroa kuin minä palkastani, luulisi että hän pitkälti yli nelikymmenvuotisen, itse asiassa lähes viisikymmenvuotisen, työuransa aikana olisi maksanut aivan tarpeeksi veroja.

Elokuvista vaikutteiden saamisesta

Olenkohan minä ainoa nelikymppinen joka saa vaikutteita elokuvista? Katseltuani jotain ninjaleffaa yritän liikkua notkeasti kuin ninja (tai notkeasti kuin kissa, mikä satakiloisen äijänkörilään tekemänä on varmasti huvittavan näköistä), jotain Rockyä katsottuani painun takomaan säkkiä kuvitellen olevani Rocky Balboa jne. En tosin vie sitä niin pitkälle että alkaisin ammuskella ihmisiä Ramboa katsottuani, tai että alkaisin suolestamaan ihmisiä Hannibalin katsottuani.

Samaan syssyyn voinkin nyt jo tunnustaa, että kun jotain draamaelokuvaa katsoessani kihoaa kyyneleet silmiini, niin ne eivät johdu siitä että minulla olisi nuha, kuten teininä väitin kun minua itketti ollessamme seuralaiseni kanssa katsomassa jotain rakkausdraamaa, muistaakseni Love Storyä. Syystä tai toisesta oikeassa elämässä itkeminen on minulle lähes mahdotonta, ehkä ne patoutuneet tunteet sitten purskahtavat esiin elokuvissa?

Olenko ainoa aikuisen ikäinen ihminen joka samaistuu elokuviin kuin pikkupoika?

¹ Kadotin siivotessani työhuonettani tuon lehden jossa tuo paivähoitoa koskeva artikkeli oli, tästä syystä joudun tukeutumaan vain muistiinpanoihin (Olen pakkomielteinen asioiden muistiinkirjoittaja, ikävä vain että muistiinpanoni eivät ole kovin hyviä) ja siksi aloitus on tuollainen joku, jossain, jotain, jotenkin.

² Muutama vuosi sitten vastasin yhden toimittajan seminaarissa - jossa olin kuunteluoppilaana, en esitelmöitsijänä - minulle esittämään kysymykseen ja pari päivää myöhemmin huomasin lehdessä vastaukseni ja nimeni alla vakuutettiin minun olevan "alan asiantuntija", ja minä en missään nimessä ollut ko. tekniikan asiantuntija, ja kun myöhemmin myöskin isästäni tuli muutaman vastauksen annettuaan yht'äkkiä myöskin tietämättään erään tekniikan "asiantuntija" (Jota hän tosin onkin, mutta ei hän asioita asiantuntijana toimittajalle kommentoinut), niin näistä kokemuksista johtuen olen taipuvainen epäilemään median käyttämien asiantuntijoiden todellisen asiantuntijuuden syvyyttä.

³ Muistan kuinka hankalaa oli palata työelämään kun oli viettänyt lähes viisi vuotta pelkästään lasten kanssa, jo aikuisten kanssa keskustelemisen opettelu vaati aikansa.