Vihan hedelmät

Katselin uudemman kerran YLE Teemalta dokumentin Strange fruits laulusta ja sen taustoista, ja koin lähes samoja tunteita kuin n. 10-11 vuotiaana pikkupoikana tajutessani mistä Strange fruits kappale kertoo, moinen tieto ihmisen pahuudesta järkytti silloin ja järkyttää yhä edelleen. En edelleenkään saa mielestäni kuvia (poltetuista, mädänneistä, silvotuista, hirtetyistä, väkivaltaan kuolleiden ihmisten) ruumiista, olivat ne sitten miltä vuosikymmeneltä tahansa. Televisiossa esitetyt kuvat Irakista, Afganistanista, Tsetseniasta (Ja Vietnamista, ensimmäinen järkyttävä TV-muistoni on viisivuotiaana näkemäni uutispätkä jossa sotilas kylmäverisesti ampui aseettoman miehen ja poistui paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut.) jne. eivät - ikävä kyllä - ole turruttaneet minua. Vaikka yritänkin turruttaa mieleni en kuitenkaan kykene siihen, toivoisin voivani ohittaa tälläiset asiat olankohautuksella "Ei toi mua koska, se tapahtuu maailman toisella puolella, ei tollasta täällä voi sattua.".

Mutta kun voi, onhan Suomessakin riehunut itsemurhapommittajia, eli kyllä suomalainenkin kykenee moisiin tekoihin, muistellaanpa vaikkapa Lapuanliikkeen tekoja tai muutama vuosi sitten tapahtuneita natsi-whitepower-skinien (Heillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisten Tradsien tai SHARP skinien kanssa.) ja somalien välistä pientä pesäpallomaillalla päähän -kampanjaa ja Bandidosien ja Hells Angelsien välistä sotaa Suomen kaduilla ja puutarhoissa tai vaikkapa Petri Gerdtiä. Monista muista puhumattakaan.

Ilmeisesti on lopultakin hyvin helppoa saada ihan tavallinen ihminen vihaamaan jotain ihmisryhmää niin paljon että vihan kohteena olevan ihmisryhmän kiduttaminen ja tappaminen tuntuu oikealta teolta, kuten esim. Abu Ghraibin tapahtumista huomasimme. En usko, että kyseessä olivat jotenkin poikkeuksellisen sadistiset ihmiset, he vain joutuivat tilanteeseen jossa moinen toiminta oli - heidän mielessään - oikeutettua ja lopulta se oli jokapäiväistä elämää, ei mitenkään poikkeuksellinen tapahtuma.

Uskon, että kuka tahansa saadaan tekemään hirveyksiä kunhan hänet vain saadaan vakuutettua siitä, että hirveydet ovat oikeutettuja.

Joka tapauksessa, tuolloin poikasena menin kirjastoon etsimään kirjoja jossa kerrottaisiin mustien lynkkauksista, niistä en löytänyt kuvia mutta löysin vähintäin yhtä järkyttäviä kuvia keskitysleireiltä. Tajutessani tuolloin - aivan liian nuorena - millaisiin hirmutekoihin ihminen kykenee, en osannut sulattaa lukemaani tietoa. Pelkäsin saman tapahtuvan itselleni ja vanhemmillenikin, ja pelkoani ei yhtään vähentänyt se, että samaan aikaan lapsuudessani ja nuoruudessani stalinistit riehuivat välillä puhuen "puhdistuksista" jotka tapahtuisivat kun Suomesta tulee kommunistinen valtio. Eivät he muistikuvani mukaan moisia ajatuksia julkisuudessa juurikaan esille tuoneet, sen verran järkeä heilläkin oli, mutta koska isäni koettiin luokkapetturiksi sain jo lapsena kokea oman osani tuosta vihasta jota idealistit itselleen vääräuskoisilta suljetuissa ryhmittymissään kehittävät. Tosin aivan yhtä väkivaltaista retoriikkaa kuului myöskin toiselta puolelta, joten ei tuo viha ollut pelkästään stalinistien ominaisuus, oikeisto ja varsinkin sen kristillinen siipi, ulosti tasan samaa vihaa lietsovaa propagandaa. (Aihetta sivuten: Kumman helposti kristityt lähtevät tuomitsemaan toisia ihmisiä, huolimatta vuorisaarnasta ja eritoten sen yhdestä kohdasta: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi" (Matt. 7:1))

Teini-ikäisenä uskoin, että tuo hillitön väkivalta kuuluu erottamattomasti ihmisluonteeseen, me voimme vain yrittää hillitä sitä. Ja tuolloin hankkiuduinkin piireihin joiden tekemisiä tänä päivänä kutsuttaisiin aktivismiksi. Toisin kuin muilla aktivisteilla (Anarkisteiksi suurin osa itseään tuohon aikaan kutsui, jos nyt millään nimellä toimintaansa tai itseään nimitti.), minulla oli vakaa uskomus siitä ettei epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa voi kitkeä pois yhteiskunnasta jonka muodostavat ihmiset, ja juuri tästä syystä olin toiminnassa mukana, halusin epätoivoisesti olla pienentämässä epäoikeudenmukaisuuden määrän niin pieneksi kuin mahdollista.

Olisin muuten tuossa toiminnassa mukana vieläkin, mutta vanhetessani minusta on tullut yhä laiskempi ja mukavuudenhaluisempi; menisin muuten mielenosoituksiin, mutta kun siellä on niin kylmä, tai kuuma, tai ne ovat liian kaukana, tai... Joten tyydyn kirjoittelemaan blogiini.

---

Asiasta kolmanteen, ko. dokumentissa oli pätkä jossa koululuokka analysoi Strange fruits runoa, miksei Suomessa äidinkielen tunneilla tehdä samaa? Olisiko mahdotonta opettaa lapsille runousoppia? En tarkoita, että jokaisen tulisi lukea sitä johonkin aproon asti, vaan sitä että lapset laitettaisiin analysoimaan vaikkapa eri suomirokkareiden sanoituksia, huomaamaan mitä niiden sanojen edestä ja takaa löytyy. Huomaamaan kuinka nykyinen pop/rock lyriikka on suora jatke jollekin Eino Leinolle jne.

Ylipäätään taideaineet tuntuvat haukkovan kuolintoreissaan henkeä peruskoulussa ja lukiossa (Paitsi mikäli lapsi käy ylimääräisillä kursseilla ja teini-ikäinenhän aina on innokas ylimääräiseen koulunkäyntiin...), niiden tunteja on niin vähän, ett oikein hävettää moinen. Hitto vie, edes jonkinlaista taidekasvatusta voisi tälle kansalle antaa jo lapsena.