Rumia vauvoja ja isän rakkautta

Satuin turparissa lukemaan jostain vanhasta juorulehdestä jonkun julkkisisän haastattelun (En laittanut nimeä muistiin, eikä minulla ollut harmainta aivastusta kuka hän oli tai mitä, jos mitään, hän oli tehnyt julkkisasemansa eteen.), jossa tämä kertoi heti nähdessään vastasyntyneen lapsensa tunteneensa suurta rakkautta tätä kohtaan. Moinen pisti miettimään, kokevatko muutkin isät vauvansa synnyttyä suuren isänrakkauden tulvavuoksen?

Nykystandardien vastaisesti ei missään vaiheessa juolahtanut mieleeni lähteä mukaan synnytykseen, mitä helvettiä minä siellä olisin tehnyt? Ja kun nykyisin mainitsen tästä kammottavasta puutteesta isyydessäni saan osalta syyttäviä katseita ja kommentteja osakseni, osalta hirvittävää voivottelua siitä kuinka olen menettänyt jotain suurta ja mahtavaa. Nykyisin kun isän osallistuminen synnytykseen ei ilmeisesti enää ole mahdollisuus, jollaisena se aikoinaan markkinoitiin, vaan armeijaan tai siviilipalvelukseen verrattava pakollinen velvollisuus, joka on suoritettava jotta voit kutsua itseäsi todelliseksi isäksi (tm). Epäilemättä se saattaa olla hieno kokemus isällekin, sitä en kiellä, en voisikaan kun en mukana ole ollut, joten en voi tietää miltä moinen olisi tuntunut. Eikä minua edes kiinnosta tietää.

Ehkäpä tämän velvollisuuden väliinjättämisen seurausta onkin alla oleva teksti, mene ja tiedä.

Lasten synnyttyä en tuntenut rakkautta heitä kohtaan, lähinnä olin ällistynyt ja kauhuissani. Rakkaudeksi tunteeni muuttuivat vähitellen kuukausien kuluessa. Taitaa olla niin, että äidillä on tässä asiassa 9 kuukauden - tai keskimmäisen lapseni kohdalla 7 kuukauden - etumatka rakastamiseen.

Ällistynyt olin vauvojen rumuudesta. Nehän olivat saamarin rumia päätäsärkevän kovaäänisiä sinipunaisia rääpäleitä. Ei ensi näkemältä tullut mieleeni sanoa yhtään lapsistani vastasyntyneinä söpöiksi tai kauniiksi. Varsinkin keskosena syntynyt oli, sinipunaisessa muutaman numeron liian isossa nahassaan joka oli kauttaaltaan peittynyt vaaleaan karvaan, lähinnä ryppyisen kuolleena syntyneen bulldogin penikan näköinen - enkä pidä bulldogeista. Minkä lisäksi hänen ihonsa oli niin läpinäkyvä ettei luiden kunnon tarkastamiseen mitään röntgeniä olisi tarvittu, takaa tuleva valo riitti.

Ensi ajatukseni kaikkien lasteni kohdalla oli, että miten kukaan voi moista otusta sanoa kauniiksi? Onko heillä jotain vikaa silmissä? Toki muutaman viikon kuluessa vauva alkoi näyttää söpöltä, mutten tiedä johtuiko moinen vauvan kehityksestä, vai minun tottumisestani hänen ulkonäköönsä.

Kauhistunut olin, sillä nähdessäni ne rääpäleet tajusin, että ei helvetti, tuo otus on täysin riippuvainen minusta ja vielä pitkään. Kykenisinkö minun kaltainen renttu muka isyyteen? Yllättäen tuo tunne oli sama kaikkien kolmen kohdalla, vaikka nuorimmaisen syntyessä olin ollut isä jo monta vuotta. Vastuun taakka alkoi jo siinä vaiheessa painaa selkää köyryyn. Mistä syystä olenkin näiden 20 vuoden aikana lyhentynyt 192 senttisestä viimeisimpään mittaustulokseen; 189,8 senttimeetteriin ;)

En siis nähdessäni vastasyntyneet lapseni ensimmäistä kertaa tuntenut rakkautta heitä kohtaan, monessakin mielessä vastoin päin, tuolloin tulin miettineeksi olenko täysin tunteeton ja isäksi sopimaton ihminen.

Mutta kun aikaa kului rakastuin niihin lämpimiin rääpäleisiin jotka nukahtivat syliini tai rintani päälle. Jotka herätessään tuijottivat isoilla silmillään minua, kuin kysyäkseen: Tuoko on isäni? Jotka repivät hiuksista ja yrittivät kuumina kesäpäivinä epätoivoisesti saada imettyä maitoa minunkin nännistäni. Kun he onnistuivat ensimmäistä kertaa selvästi itse yrittäen kierähtämään mahalleen olin jo peruuttamattomasti sitoutunut heihin ja rakastin, rakastan heitä enemmän kuin ketään tai mitään muuta.