Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Kouluttamattoman unix/linux adminin ja örveltäjän mielipiteitä herranties mistä.

perjantaina, heinäkuuta 21, 2006

Rumia vauvoja ja isän rakkautta

Satuin turparissa lukemaan jostain vanhasta juorulehdestä jonkun julkkisisän haastattelun (En laittanut nimeä muistiin, eikä minulla ollut harmainta aivastusta kuka hän oli tai mitä, jos mitään, hän oli tehnyt julkkisasemansa eteen.), jossa tämä kertoi heti nähdessään vastasyntyneen lapsensa tunteneensa suurta rakkautta tätä kohtaan. Moinen pisti miettimään, kokevatko muutkin isät vauvansa synnyttyä suuren isänrakkauden tulvavuoksen?

Nykystandardien vastaisesti ei missään vaiheessa juolahtanut mieleeni lähteä mukaan synnytykseen, mitä helvettiä minä siellä olisin tehnyt? Ja kun nykyisin mainitsen tästä kammottavasta puutteesta isyydessäni saan osalta syyttäviä katseita ja kommentteja osakseni, osalta hirvittävää voivottelua siitä kuinka olen menettänyt jotain suurta ja mahtavaa. Nykyisin kun isän osallistuminen synnytykseen ei ilmeisesti enää ole mahdollisuus, jollaisena se aikoinaan markkinoitiin, vaan armeijaan tai siviilipalvelukseen verrattava pakollinen velvollisuus, joka on suoritettava jotta voit kutsua itseäsi todelliseksi isäksi (tm). Epäilemättä se saattaa olla hieno kokemus isällekin, sitä en kiellä, en voisikaan kun en mukana ole ollut, joten en voi tietää miltä moinen olisi tuntunut. Eikä minua edes kiinnosta tietää.

Ehkäpä tämän velvollisuuden väliinjättämisen seurausta onkin alla oleva teksti, mene ja tiedä.

Lasten synnyttyä en tuntenut rakkautta heitä kohtaan, lähinnä olin ällistynyt ja kauhuissani. Rakkaudeksi tunteeni muuttuivat vähitellen kuukausien kuluessa. Taitaa olla niin, että äidillä on tässä asiassa 9 kuukauden - tai keskimmäisen lapseni kohdalla 7 kuukauden - etumatka rakastamiseen.

Ällistynyt olin vauvojen rumuudesta. Nehän olivat saamarin rumia päätäsärkevän kovaäänisiä sinipunaisia rääpäleitä. Ei ensi näkemältä tullut mieleeni sanoa yhtään lapsistani vastasyntyneinä söpöiksi tai kauniiksi. Varsinkin keskosena syntynyt oli, sinipunaisessa muutaman numeron liian isossa nahassaan joka oli kauttaaltaan peittynyt vaaleaan karvaan, lähinnä ryppyisen kuolleena syntyneen bulldogin penikan näköinen - enkä pidä bulldogeista. Minkä lisäksi hänen ihonsa oli niin läpinäkyvä ettei luiden kunnon tarkastamiseen mitään röntgeniä olisi tarvittu, takaa tuleva valo riitti.

Ensi ajatukseni kaikkien lasteni kohdalla oli, että miten kukaan voi moista otusta sanoa kauniiksi? Onko heillä jotain vikaa silmissä? Toki muutaman viikon kuluessa vauva alkoi näyttää söpöltä, mutten tiedä johtuiko moinen vauvan kehityksestä, vai minun tottumisestani hänen ulkonäköönsä.

Kauhistunut olin, sillä nähdessäni ne rääpäleet tajusin, että ei helvetti, tuo otus on täysin riippuvainen minusta ja vielä pitkään. Kykenisinkö minun kaltainen renttu muka isyyteen? Yllättäen tuo tunne oli sama kaikkien kolmen kohdalla, vaikka nuorimmaisen syntyessä olin ollut isä jo monta vuotta. Vastuun taakka alkoi jo siinä vaiheessa painaa selkää köyryyn. Mistä syystä olenkin näiden 20 vuoden aikana lyhentynyt 192 senttisestä viimeisimpään mittaustulokseen; 189,8 senttimeetteriin ;)

En siis nähdessäni vastasyntyneet lapseni ensimmäistä kertaa tuntenut rakkautta heitä kohtaan, monessakin mielessä vastoin päin, tuolloin tulin miettineeksi olenko täysin tunteeton ja isäksi sopimaton ihminen.

Mutta kun aikaa kului rakastuin niihin lämpimiin rääpäleisiin jotka nukahtivat syliini tai rintani päälle. Jotka herätessään tuijottivat isoilla silmillään minua, kuin kysyäkseen: Tuoko on isäni? Jotka repivät hiuksista ja yrittivät kuumina kesäpäivinä epätoivoisesti saada imettyä maitoa minunkin nännistäni. Kun he onnistuivat ensimmäistä kertaa selvästi itse yrittäen kierähtämään mahalleen olin jo peruuttamattomasti sitoutunut heihin ja rakastin, rakastan heitä enemmän kuin ketään tai mitään muuta.

5 Comments:

At 12:20 ip., Blogger Rita said...

"Sinipunaiser rääpäleet" - hah hah!

Yhdessä perulaisessa telenovelassa jota seurasin, nainen oli raskaana ehkä kolmatta kuukautta kun syntymättömän lapsen isä julisti "jo rakastavansa lasta". Voin kokemuksesta kertoa että latinot ovat erilaisia kuin meikäläiset, vaikka tuo esimerkki nyt olikin TV-sarjasta. Saattaisi hyvin tapahtua oikeassakin elämässä.

Olen lukenut asiakirjallisuudesta että nainen "bonds" lapsen kanssa jo kun lapsi on vielä kohdussa, mutta lapsen isä tavallisesti vasta kun tapaa lapsen ensimmäistä kertaa, varsinkin sillä hetkellä jolloin lapsi tarttuu hänen sormeensa.

Isä mukaan synnytykseen on suht.koht. tuore ilmiö Suomessa. Oikein hämmästyin kun luin yhden terapeutin kirjasta miten hänen piti taistella että pääsi mukaan lapsensa syntymään - olisikohan se ollut niinkin myöhään kuin 60-luvulla?

Toivottavasti vaimosi ei harmitellut sinun puuttumistasi. Muuten sillä ei ainakaan minun mielestäni ole isommin väliä. Aina on ihmisiä jotka alkavat päivitellä jos emme ole halunneet jotain kokea, oli se sitten alkoholi, matkustelu tai formuloitten seuraaminen.

 
At 6:43 ip., Blogger Johannes Knektman said...

Itse asiassa tuo sinipunainen rääpäle on keskosena syntyneen tyttäreni kommentti itsestään kun tänä keväänä näytin hänelle heti syntymänsä (Hän muuten pienempänä kertoi ihmisille ettei ole koskaan "oikeasti" syntynyt, kun kerran syntyi keisarinleikkauksella.) jälkeen kätilön(?) ottamaa polaroid-kuvaa.

Puntaroimme asiaa vaimoni kanssa ja hän oli kanssani samaa mieltä asiasta.

 
At 8:53 ap., Anonymous marika said...

kyllä äiti-ihmiselläkin saattaa kestää tovin jos toisenkin kiintyä ja rakastua lapseen. Ensimmäiseni kanssa suhdetta rakennettiin hitaasti, kasvamisen myötä - ensimmäiset kuukaudet se oli muukalainen jota piti hoivata.
Keskosvauvaani taas suhde piti rakentaa nopeasti ja etäisesti, yhtäaikaa suojelevaksi ja toisaalta kaukaiseksi, niin että saattoi antaa tarvittaville hoidoille tilaa.
Meidän keskonen oli muuten muumiomaisen ruskea ja pikemminkin 120-vuotiaan pikkumummon kuin ihmisenalun näköinen.

 
At 5:22 ip., Anonymous minh said...

Minä kyllä vastustan raskaasti isien väkisinraahaamista synnytykseen, jos eivät halua. Ystäväperheellä on neljä tai viisi lasta, en oikeasti muista, mutta isä oli läsnä esikoisen syntyessä 16-17 vuotta sitten. Toinen satsi tuli vasta paljon myöhemmin, numero kakkonen taitaa olla 5-vuotias ja siinä isä ei ollut mukana, kuten ei muissakaan. Äidillä oli hyvä ystävä kaikissa lopuissa synnytyksissä mukana ja hän sanoo, että paljon parempi niin, heille synnytys on naisten juttu ja isä rakastaa kaikkia lapsiaan ja hoitaa heitä, vaikkei ollut näkemässä sitä veristä touhua.

Olen ajatellut, että minäkään en haluaisi miestä mukaan synnytykseen, Lapsen kohdalla hänen isänsä oli niin tohkeissaan, etten sitä olisi voinut häneltä kieltää; enhän itsekään tiennyt koko jutusta mitään. Vaikka olin alle vuosi aikaisemmin mukana ystävättären synnytyksessä. Siellä olin lähinnä kauhuissani ja puristin ystävättären kättä ja soitin mankasta Bob Marleyta, kun hän pyysi.

Sehän on ihan yksilöllistä, miten lapsiaan alkaa rakastamaan. En minäkään rakastanut kohdussa elelevää toukkaa, tunsin hellyyttä ja huolenpidontarvetta sitä kohtaan. Mutta rakastuin vauvaani heti kun hänet näin. Se oli todellakin suurin kokemukseni elämässä. Hänen isänsä oli jotenkin aivan shokissa ja varmasti oppi rakastamaan poikaa vasta myöhemmin, mutta uskon, kun hän sanoo, että hänestä tuntui heti "isältä" ja vastuulliselta ja hän tunsi suurta hellyyttä, kun näki poikansa ensi kerran. Sekin on eräänlaista rakkautta ja vaikka ei tuntisikaan minkäänlaista rakkautta ja hellyyttä, niin normaalisti vanhemmat tuntevat vastuuta ja huolenpitoa vastasyntyneistään ja oppivat sitten rakastamaan ajan kanssa. Olisi luonnotonta vaatia rakkaudentunteita ihmisiltä heti muukalaisen kohdatessaan.

Minusta vastasyntyneet ovat yleensä äärettömän kiehtovia ja kauniita, jollain omituisella tavalla,kun taas muutaman kuukauden ikäiset vauvat pitkästyttävät minua.
Kukin tyylillään ja hyvä, että kirjoitit avoimesti näin, ehkäpä joku tuntee vähemmän syyllisyyttä tunteistaan tai niiden puuttumisesta tämän kirjoituksen takia:)
-minh-

 
At 5:24 ip., Anonymous minh said...

Tuo sormeen tarttuminen muuten on merkityksellistä. Lapsen vauvakirjassa lukee, että ensimmäisenä hän tarttui sormeeni ja katseli minua tarkasti, sitten pissasi ja kakkasi. Minusta se sormesta kiinniottaminen tuntui ihan tajuttoman hyvältä, katse oli myös intensiivinen ja tarkka, ei harittanut yhtään, kuten sitten parin päivän päästä syntymästä, kun alkoi "vauvaantua" enemmän..:)
-minh-

 

Lähetä kommentti

<< Home