Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Kouluttamattoman unix/linux adminin ja örveltäjän mielipiteitä herranties mistä.

perjantaina, heinäkuuta 28, 2006

Vauvasta raivoavaksi teiniksi

Olen idiootti ja kusipää, enkä voi mitenkään ymmärtää mitään, enkä tiedä mistään mitään. Eikä mikään kuulu minulle. Olen keskiluokkainen vanha konservatiivinen kusipää joka asuu keskiluokkaisessa asunnossa espressokeittimen kanssa, enkä voi mitenkään tietää miltä tuntuu olla nuori! (Tyttäreni on suhteellisen sanavalmis, ihastuin tuohon ..espressokeittimen kanssa... asumiseen ;-)

Minulla siis on kotona aikuisuuden kynnyksellä epävarmana seisoskeleva nuori. Kuin raivopäinen hurtta hän välillä käyttää minua puruluunaan ja järsii sieluni ytimeen saakka.

Olen jo pariin kertaan kokenut tämän, kerran vanhimman lapseni kanssa, ja kerran olen itsekin ollut tuollainen raivopäinen hurtta. Onneksi minulla on neljännesvuosisata sitten teiniangstiaan paperille purkanut poika johon tukeutua yrittääkseni ymmärtää lastani. Sieltä päiväkirjoistani löytyvät kaikki samat lauseet joita lapseni minulle laukoo: "Emmä tiiä." "Mitä välii." "Et sä voi mua ymmärtää." "Ei tää mitään vitun teiniangstia oo. Mä oon mä enkä teini.¹" "Mä vihaan sua." "Et vittu sit olis hankkinu lapsia." "Ei se sulle kuulu." "Ei sulla oo mitään oikeutta puuttua mun elämään." "Mähän tuun ja meen niinku mä haluan." "Sä vaan haluat kahlita mut ku sä oot nolife."

Suurimman osan aikaa otan kaiken tyynesti vastaan vaikka sisälläni kuohuu, mutta joskus raivoan ja huudan minäkin, huutakoon ja syyttäköön minua, mutta hänellä ei ole mitään oikeutta yrittää syyllistää jo muutenkin syyllisyyttä tuntevaa äitiään, huutakoon minulle. Jälkikäteen rauhoituttuamme käyn yleensä juttelemassa ja selvittämässä asioita.

Omista päiväkirjoistani löytyy kuvauksia kuinka seinät kaatuvat päälle, ahdistavat, kuinka vanhempieni sääntöjen noudattamiseen tähtäävät pyynnöt, maanittelut ja käskyt olivat itseyteni pyhyyttä häpäiseviä tekoja. Noiden päiväkirjojen lukeminen (Edellisestä kerrasta, eli vanhimmaiseni teini-iästä, on kulunut nelisen vuotta.) on samaan aikaan huvittavaa ja opettavaa. On huvittavaa kuinka lapseni, joka korostaa omaa ainutlaatuisuuttaan, käyttää tasan samoja lauseita ja tasan samoja kuvauksia tunteistaan kuin minä käytin 25 vuotta sitten. Vaikka ajat, tavat ja yhteiskuntakin muuttuu ei ilmeisesti teiniangsti muutu mihinkään, tai ei ainakaan ole muuttunut neljännesvuosisataan. Ja on opettavaista palauttaa mieleen oma ahdistus, epävarmuus ja tuska, niiden muistaminen, paremmin kuin mikään muu, auttaa minua pysymään rauhallisena kaiken tuon vihan (Sillä sitä se on, kyllä ne teinit sillä hetkellä kun raivoavat sinua vihaavat. Asia erikseen hetken tai parin vuoden päästä.) ja raivoamisen.

Jos minulle 21 vuotta sitten ennen ensimmäistä lasta olisi kerrottu kuinka raskasta vanhemmuus koko lapsen iän syntymästä eteenpäin on (Kun muutama vuosi sitten kysyin äidiltäni milloin huoli omasta lapsesta hellittää sanoi hän ettei tiedä...), en tiedä olisinko koskaan hankkinut lapsia. Toisaalta tuolloin parikymppisenä uskoin että olisin teinin isänä huomattavasti parempi kuin oma isäni tai muut isät ovat, olisin sallivampi ja en välittäisi vaikka lapseni heiluisi yöt poissa. (juu, niinpä...) Olisin varmaan kuitenkin hankkinut lapseni, varsinkin jos olisin saanut tietää kuinka paljon hupia ja iloa heistä on, kuinka hyviltä tuntuvat ne hetket joina lapsi kertoo rakastavansa sinua, tai teini tulee luoksesi ja kertoo sinun olevan ihan Kuul jätkä muiden isiin verrattuna (Ja kuinka sydän pakahtuu niinä hyvin, hyvin, hyvin harvoina kertoina kun teini oma-aloitteisesti, pyytettömästi - ilman rahan tarvetta - sanoo rakastavansa sinua.), tai kun jo aikuiselämään tutustunut lapsi tulee kertomaan ongelmastaan sinulle ja sanoo tietäneensä voivansa luottaa siihen, että sinulle puhuminen helpottaa häntä.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että tuota raivopäisyyttä esiintyy kuitenkin vain ajoittain, olkoonkin että lähes päivittäin, suurimman osan aikaa vallitsee kotonamme aivan "normaali" olotila. Onneksi tätä kestää vain vuoden - pari. Ja sitten lieneekin jo nuorimman vuoro...

¹ Mikä tietenkin pitää paikkansa, mutta iso osa hänen/hänen siskonsa/minun teini-iän kokemuksista on tasan samoja kuin muillakin teineillä.

7 Comments:

At 6:15 ip., Anonymous Polgara said...

Eksyin sivuillesi jotakin outoa kautta ja jäin lueskelemaan pitkäksi aikaa...mielenkiintoista, palaan ajan kanssa!

Tästä teiniasiasta kommenteeraan, että itse ihmettelen missä poikani 18 v. murrosikä viipyy? Se on ihana, lutukka, mukava, älykäs, fiksu jne. Tosin se oli ihan kamalan hirveä pentu 0 - 13-vuotiaaksi! Eli oliko hänellä tuolloin esimurrosikä vai onko hän niitä miehiä, jotka elävät murrosiän vasta kolmekymppisinä - joka on kuulema aivan hirveää, kaikille asianosaille? Kysyn vaan, tietääkö kukaan? Olen minä kysynyt pojalta itseltäänkin, mutta ei ahdista eikä vituta. Kämppä on ok, jääkaapissa on ruokaa. Itse rakentelee PC:nsä ja kirjoittaa (kai) keväällä yo:ksi. Miten härnätään siis inhottava murkku esiin sikamukavan nörtin sisältä? Jonka kanssa meillä on vielä kaiken lisäksi hauskaa, luemme samoja kirjoja jne. Apua - vai olenko minä jäänyt jotenkin kehityksestä jälkeen (tuli nyt vasta mieleen) *menee pohtimaan nurkkaan*?

 
At 5:54 ap., Blogger Rita said...

Kävin jo eilen ekaa kertaa lukemassa murkkupostauksesi. Ehkäpä kirjoittelen itsekin aiheesta, kasvatus- ja koulutusalalla kun olen, ja ihminen muutenkin ilmiönä kiinnostaa.

Hurjan mielenkiintoinen tuo Polgaran kommenttikin. Ei minullakaan ole koskaan ollut sitä kuuluisaa angstia eikä vatutusta. Ei se mikään välttämättömyys ole :)

 
At 2:58 ip., Blogger Johannes Knektman said...

Polgara:
Olisin sijassasi mielelläni, on raskasta katsoa kuinka oma lapsi kärsii ahdistuksessaan. Onneksi, huolimatta vähenneistä varoista nuorisopsykiatrian puolella, tyttäreni saa siltä puolelta apua jota minun nuoruudessani ei ollut tarjolla.

Uskaltaisinkohan toivoa, että nuorimmainen jättää murrosiän kriisit väliin, hän kun on oli 14 vuotiaaksi asti aika rasittava pentu, ja nyt 15 vuotiaana hän on rauhoittunut...

Minulla muuten on yhä edelleen monasti pirun hauskaa tyttäreni kanssa ja viikonloppuöiset pitkät, filosofisetkin, keskustelut ovat tilanteita joita odotan. Ja viime aikoina hän on vienyt lähes kaikki levyni omaan huoneeseensa, hänellä on siis hyvä musiikkimaku :-)

Rita:
Juu, keskustelin keväällä tästä aiheesta ystävieni ja tuttavieni kanssa ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta muilla oli ollut rauhallisehko murrosikä. Olisiko tuo raivoaminen periytyvä ominaisuus...

 
At 6:33 ap., Blogger Rita said...

Perinnöllisyydessä voi olla sikäli perää että temperamentti vaikuttaa siihen miten nuori käyttäytyy murrosiässä. Siskollani on kauhean kiivas ja äkkipikainen luonto ja hänen murrosikänsäkin oli myrskyisä. Epäilen että se jatkuu edelleen... :)

 
At 6:29 ip., Blogger Tuomo Lindgren said...

Meillä on kolmevuotias tyttö, joten en tiedä minkälaiseen myllytykseen vielä joudun. Aika näyttää. Itselläni ei ollut myrskyisä nuoruus. Kuohuntani ei suuntautunut ulospäin vaan sisälle päin - ahdistusta, epävarmuutta, arkuutta ja pelkoa. Mutta ei räyhäämistä tai huutamista.

Luulen kuitenkin, että kaikki v- ja p-sanat tulen kuulemaan erilaisin painotuksin.

 
At 6:31 ip., Blogger Tuomo Lindgren said...

Niin minun piti sanoa vielä, että sinulla oli hyvin elävä kuvaus teiniahdistuksesta

 
At 6:20 ip., Anonymous Polgara said...

Niin, tuota, pitänee lisätä, että itse olin kamala, hirveä, inhottava pentu. Tiedän ja myönnän sen. Tein kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Lähdin sitten 16-v. kotoa 2 muovikassin kanssa "miehen" matkaan...Jonkin aikaa sen jälkeen välit vanhempiin olivatkin hyvät ja ystävälliset. Ja kun poika syntyi, vielä paremmat! Mutta kun erosin, mamma muistutteli kirjeellään, että J. rankaisee (2 sivua...). Jätin viestin, että ei ole tarpeeen keskustella, jos ei ole muuta asiaa. En siis ole enää väleissä. Isäni on kuollut. Sukulaisista olen mustista lampaista mustin, edelleen ,D Eivät edes pysyvä asunto, jonkinlainen työ eräässä paikassa, omat saavutukseni jne. ole merkinneet heille mitään. So not, eikä minua kiinnostakaan! Minä annan heidän olla, he antavat minun olla - ja toivoakseni myös pojan! Kumma muuten, btw, miten äitini laestadiolaistausta tulee sitten esiin vanhemmiten. Hän nimittäin erosi isästäni 49-v. ,D Silloin kukaan ei puhun J:n rankaisemisesta mitään, vaan kaikki olivat sitä mieltä, että ratkaisu oli perusteltu ja oikea. Maailma on outo, on vain yksi aurinko, puissa ei kasva pulloja ja ihmiset tekevät työtä ja vaikka mitä! *kikattelee itseksensä*

 

Lähetä kommentti

<< Home