Rakkauden uhrit
Sain vasta nyt luettua uuden Z-lehden, jossa oli lyhyt artikkeli perheväkivallasta ja minun on myönnettävä että, perheväkivallasta puhuttaessa tulee mieleeni heteronormatiivinen mies-nainen asetelma. Vieläpä niin, että mies hakkaa naista.
Yhä edelleen homot ja lesbot kohtaavat syrjintää ja halveksuntaa, jopa virkamiestahoilta, näistä asenteista kuulen jatkuvasti kertomuksia homoystäviltäni (Suosittelen kaikkia jotka eivät usko tämän syrjinnän olemassaoloon kokeilemaan mies-mies parissa käsi-kädessä kävelyä, sen kummempaa ei tarvitse tehdä saadakseen peräänsä homottelua. Helsingissä homottelu on suhteellisen harvinaista mutta periferiassa... kokeilkaa.) ja olen itsekin ollut todistamassa moisia tilanteita, yksi suudelma pariskunnan kesken on syy tarjoilijalle tulla huomauttamaan ettei ravintola ole mikään kuhertelupaikka, en koskaan ole vaimoni kanssa joutunut kuulemaan moista ja me suukottelemme useinkin julkisesti.
Voin hyvin kuvitella, että lesbo-, tai homo-suhteessa perheväkivaltaa kokeneella on hyvin korkea kynnys ilmoittaa asiasta kenellekään. Lesbojen osalta asia lienee jopa vielä vaikeampaa kuin homojen kohdalla, naisen väkivaltaisuus kun on yhteiskunnassamme yhä edelleen vaiettu asia, vaikkakin viime vuosina siitäkin on ollut jonkin verran puhetta. Kuinkakohan kävisi mikäli lesbo, tai kuka tahansa nainen, tulee poliisiasemalle tekemään ilmoituksen lesboraiskauksesta? Raiskaus, oli sitten kyseessä hetero-, homo-, tai lesboraiskaus on jo sinällään traumatisoiva tapahtuma, jos siinä tilanteessa poliisi ei ota tilannetta vakavasti, vaan, ellei nyt sentään äänen naura, ottaa asian vain puolivakavissaan, lisää moinen tuskaa. Jos jo "tavallisen" raiskauksen kohdalla uhri miettii moneen kertaan omaa syyllisyyttään ja monasti jättää ilmoittamatta, niin varmastikin heterouden ulkopuolinen raiskaus pistää miettimään ilmoittamista huomattavasti enemmän, varsinkin jos uhri itse kuuluu HBLT ryhmiin ja on täten todennäköisesti joutunut elämässään kokemaan seksuaalisen suuntautumisensa johdosta syrjintää.
Koska itse olin tekemisissä poliisin kanssa viimeeksi 1980-luvulla ei minulla ole tietoa siitä millaisia ihmisiä poliisivoimissa nykyisin on, mutta 1980-luvulla heissä oli huomattavan paljon erittäin ennakkoluuloisia ihmisiä, jopa avoimesti rasistisia asenteita omaavia ihmisiä. Jo minun irokeesiani, lävistyksiäni ja muutenkin massasta poikkeavaa ulkonäköäni pidettiin poliisien taholta loukkauksena heitä kohtaan ja poliisi on uhannut väkivaltaisesti ajaa pääni kaljuksi ja repiä lävistyskoruni pois, ja vaikkei tätä koskaan tapahtunutkaan, olivat uhkaukset ja poliisien ylipäätään halveksiva asenne jo sinällään hyvin pelottava kokemus (Tämän kokemani uhkailun takia en vielä tänä päivänäkään kykene luottamaan poliisiin, mistä syystä olen itsekin tullut pahoinpidellyksi tekemättä ilmoitusta.).
Onko viranomaistahoilla tahtoa ottaa heteronormatiivisyydestä poikkavien kokema (perhe)väkivalta tosissaan?
posted by Johannes Knektman @ 04:23
2 Comments:
Erittäin hyvä ja tärkeä postaus. Minä olin punkkari 80-luvulla ja jouduin useasti poliisin retuuttamaksi, nöyryyttämäksi, tönimäksi, lyömäksi ja erilaisiin tarkastuksiin, pysäytyksiin ja hakujen tsekkauksiin sai tottua pian. Ystäväni, joka oli rauhan mies ja kiltti ihminen, mutta hurjan näköinen, raahattiin asemalle ja hakattiin jalkapohjiin niin, ettei pystynyt kävelemään. Sairaalassa ei uskottu. Naurettiin päin naamaa.
Toinen juttu on naisten ja tyttöjen väkivalta, josta pitäisi saada enemmän matskua käsiinsä. Olen ollut väkivaltainen tyttö ja kokenut hirveästi väkivaltaa itse. Omat väkivaltaiset reaktioni vaiettiin aina täysin, koska psykologit yms eivät osanneet edes puhua asiasta, esittää mitään todellisia, relevantteja kysymyksiä, vain:"Miten nuoresta nätistä tytöstä on tullut tuollainen hirviö?".
Sitä hirviö-identiteettiä onkin kannettu tähän päivään asti.
Sukupuolivähemmistöjen kokema väkivallan pelko on ihan todellista ja on aiheuttanut mm. muuttoliikkeen pääkaupunkiin. Toisaalta hyvä, että saadaan gay-väriä, tietoa(heteroille)ja verkosto-ym mahdollisuuksia seksuaalisille vähemmistöille. Toisaalta taas kun nämä vähemmistöt pakenevat pikkupaikkakunnilta, on sinne jäävillä, kaapissa tai ulkona olevilla homoilla/lesboilla entistä vaikeampaa ja yksinäisempää. Syrjinnälle, väkivallalle ja ahdistavalle, jopa sairastuttavalle ilmapiirille ei tapahdu mitään jos vain Helsinki on homoille paikka jossa voi olla oma itsensä ja ylpeä siitä.
-minh-
Minä en henkilökohtaisesti joutunut fyysisen poliisiväkivallan uhriksi kuin kerran talonvaltauksen tiimellyksessä ja sekin tapahtui Tanskassa. Paitsi tietenkin mikäli lasketaan kovakouraiset tönimiset, tökkimiset ja pampulla kylkeen lyömiset, mutta ne jotenkin kuuluivat asiaan.
Mutta olen kyllä kuullut ja nähnytkin näitä tarinoita, minkä lisäksi nuorena jouduin useasti poliisien henkisen väkivallan uhriksi. Tiedä sitten mikseivät minua kohtaan tuntemaansa vihaa toteuttaneet fyysisenä hakkaamisena.
Minä koin teinipoikana tuon homovihan hyvin konkreettisesti, melkein hengenlähtönäkin, onneksi sain siirron kyseisestä koulusta toiselle paikkakunnalle. Mutta ehkä kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Se jatkuva kiusaaminen ja lyöminen lopulta aiheutti tilanteen jossa ensimmäistä kertaa huomasin kuinka paljon väkivaltaa sisälleni oli patoutunut. En muuten ole koskaan aiemmin kertonut missään tuosta ajasta, ehkä olisikin jo aika päästää sekin höyry ulos.
Kunhan minulla on aikaa etsin lisätietoa tyttöjen ja naisten väkivallasta, mutta sitä ennen minulla on monta muuta asiaa "Olisi kiva tietää lisää" listassani. Ei vähäisimpänä haluni lukea sellaisten homo-, ja biseksuaalien tarinoita joiden jo koulussa "tiedettiin" olevan homoja. Itse asiassa tiedän yhden heteronkin jolle kävi niin, uskonkin että heteroita joita luultiin homoiksi ja joita kiusattiin siitä syystä on enemmän kuin varsinaisia hblt -ryhmiin kuuluvia.
Pitäisikin joskus ottaa parin kuukauden lukuloma, saisikohan töistä lukuloman jos yrittäisi perustella asiaa itsensä sivistämisellä...
Lähetä kommentti
<< Home