Mykkien luona sukuloimassa

Tuttavani mainitsi muutama vuosi sitten, että hänen oli hankala sopeutua pääkaupunkiseudulle, koska kulttuurierot hänen kasvinympäristöönsä olivat niin suuret. Ihmettelin tuota, sillä hän on kotoisin ruotsinkieliseltä pohjanmaalta, luulisi ettei suomalaisella voi olla suunnattoman suuria ongelmia sopeutumisessa Suomen sisällä, varsinkin kun hän puhuu sujuvaa suomea.

Joten aloin enemmän tarkkailla ympäristöani ja vaikuttaa siltä, että jo Suomen sisällä on eri heimojen välillä huomattavia kulttuurieroja, ja törmäsin yhteen niistä keväällä ollessani sukuloimassa .

Mutta ensin pari huomiota omasta lähisuvustani:

Me lienemme peruskarjalaisia, tai ehkä jopa peruskarjalaista hivenen äänekkäämpiä ja puheliaampia. Lähisuvussani on tapana puhua äänekkäästi päällekkäin odottamatta puheenvuoroa, tarkemmin sanoen jokainen ottaa puoliväkisin puheenvuoronsa, ja kuitenkin me jotenkin onnistumme kaiken aikaa pysymään kärryllä keskusteluista, itse huomaan joskus samaan aikaan puhuvani usean ihmisen kanssa yht'aikaisesti. Eikä yleensä keskusteluidemme päämäärä ole päästä johonkin lopputulemaan, ei, lähisuvulleni itse keskustelu jo sinällään on päämäärä. Jos tähän sekamelskaan istutettaisiin ihminen joka ei ole moiseen tottunut, esimerkiksi vitsien hämäläisen luonteen omaava ihminen, olisi hän taatusti pihalla kuin lumiukko ja epäilemättä pitäisi meitä erittäin töykeinä. Vaimoni muuten huomautti, että moiseen tottuminen vei häneltäkin vuosia.

Jok'tappauksessa, olin sukuloimassa isäni serkun luona, ja ensimmäisten tuntien aikana ei kukaan ollut sanonut juuri mitään, ruokapöytään päästyämme minulla jo kihisi päässä, olin tulla hulluksi; kuinka hitossa nämä ihmiset oikein kommunikoivat kun eivät saa suustaan ulos kuin kaksitavuisia lauseita? Viittomakieltä? En ollut nähnyt kenenkän viittovan. En voinut ymmärtää moista vaikenemisen ilmapiiriä. Italian mafialla Omertan lakeineen olisi oppimista moisilta tuppisuilta. Ruokapöydässäkään ei puhuttu juuri mitään normaalien "Anna suolaa" kommenttien lisäksi. Ja kun sitten lopulta pöytään myöhässä tullut mies sanoi: "Naapuri teurastutti juuri karjunsa." Tartuin - epätoivoissani - tähän kommenttiin, saadakseni edes hetken käyttää äänijänteitäni ja mahdollisesti jopa aivojanikin, ja kysyin: "Miksi?" Mieleni teki jatkaa: Miten eläimien teurastaminen nykysin tapahtuu, hakeeko joku osuusteurastamo ne teurastamolle, nykyisin ei kai enää tapahdu kotiteurastusta? Mutta koska olin vierailulla tämän vähäpuheisen, tai pikemminkin mykän porukan luona, ymmärsin esittää vain yhden kysymyksen kerrallaan, muu olisi epäilemättä käsitetty töykeäksi.

Pöytäseurue hiljeni. Oli kuin olisin tehnyt jotain täysin sopimatonta, kuten ottanut ja naida napsauttanut pikkuserkkutyttöäni siinä ruokapöydällä. Pitkän, painostavan hiljaisuuden jälkeen puhui isäni serkku, seurueen patriarkka. "Ei meillä ole tapana udella naapureiden asioita." Yritin sitten selitellä kysymystäni parhain päin, söin pikaisesti ja sen sijaan, että olisin suunnitelman mukaisesti jäänyt yöksi ajoinkin jo samana iltana setäni luokse Lappeenrantaan. Siellä pääsin jälleen turvallisen kakofonian suojiin, kakofonian jossa kukaan ei yritä tappaa silmistään lentävillä tikareilla sinua mikäli uskaltaudut esittämään kysymyksen, päin vastoin, kysymyksiä oikein toivottiin. Hyvä kysymys saattaa opettaa kaikille jotain, vaikkei kukaan siihen tietäisikään vastausta.

Jälkinäytöksenä kertoi yllä mainittu pikkuserkkuni kertoi, että hänen isänsä oli sanonut ettei sitä urkkivaa juoruämmää tarvitse enää tuoda kylään. Kumma kyllä pikkuserkkuni pälättää lähes yhtä paljon kuin minäkin, ehkä hän juuri tuon poikkeavuutensa takia muuttikin Helsinkiin?

Olen sittemmin tarkkaillut ystäviäni ja työtovereitani ja täysin epätieteellisesti todennut, että vaikka poikkeuksiakin löytyy, pitävät ainakin pääosin nuo uskomukset eri suomalaisten heimojen luonteesta paikkansa. Perkele, meillä on jo maamme sisällä lukemattomia täysin erilaisia heimoja jotka eivät näytä sietävän toisiaan, onko ihme ettemme oikein siedä ulkomailta tänne tulevia pakolaisia?