Jälleen uskosta

Perkeleen vitun perkeleen vittu saatana sentään! (Anteeksi kiroilu) Olin kirjoittanut lähes järkevältä kuulostavan tekstin ao. aiheesta, mutta tämä helvetin blogger tykkäsi kadottaa postaukseni. Joten alla pikaisesti väsätty uusi yritelmä, opinpahan tästä, että kirjoitan täst'edes ensin omalla koneellani tekstin ja vasta sitten siirryn Bloggeriin.

---

Hallitus on nyt - ilmeisesti tieten tahtoen, sillä voisi kuvitella, että hallituksessa olisi ihmisiä jotka osaavat lukea lakia (Pun intended) - sitten haluamassa, että työnantajille annetaan isommat oikeudet kuin poliisille. Mutta eipä siitä sen enempää,
Jyrki J.J. Kasvi ja eritoten Kemppinen kirjoittavat asiasta. Minua moinen epäilyttää, olenhan tietoinen siitä mitä kaikkea sähköpostin lähetystiedoista voi päätellä. Mutta toisaalta olen jo 25 vuoden ajan ollut varma siitä, että Suomi on poliisivaltio, tämä ja monet muut EU:n ja eduskuntamme säätämät mm. tietoliikennettä koskevat lait/asetukset, vain tukevat uskoani...

...Hmmm... uskoani? Siinäpä oiva aasinsilta uskontunteeseen. ( Disclaimer: En ota vastuuta aasinsiltojeni elosta, ovatpa ne hyviä tai huonoja, ne elävät omaa elämäänsä.)

Olen lähes koko elämäni miettinyt uskontoa, jo lapsena aloitin uskonelämän pähkäilyn, silloin tosin mietiskelin hyvin pienillä aivoillani¹ Jumalan olemusta. Itse asiassa nuorempana halusin uskoa, voisi jopa sanoa että halusin epätoivoisesti uskoa. Osasyy siihen oli äitini miellyttämisen tarve, mutta suurempi syy oli se, että lapsena tuntemani uskovaiset olivat poikkeuksetta kaikki hyväntuulisia ja iloisia ihmisiä, joten minä yhdistin uskon elämäniloon. En tuolloin vielä ollut oppinut näyttelemään iloista (Ilo pintaan vaik syvän märkänis!), enkä näin ollen ymmärtänyt ettei ulospäin näkyvä välttämättä korreloi sisäisten tunteiden kanssa.

Mutta, vaikka kuinka yritin uskoa en saanut kiinni uskosta, järkeni ei hyväksynyt kristinuskon oppeja, suhtauduin uskoon pitkälti samalla uteliaisuudella kuin Ozzie Freedman Philip Rothin novellissa. Pyhäkoulussa kyselin typeriä, mistä syystä sain häirikön maineen sielläkin. (Hmmm? Ehkä minä olenkin häirikkö, ehkä kyseleminen juuri on sitä häiriköintiä. Tiedonhalusta on aina ongelmia, kuten muistaakseni jo Mozart osasi kertoa.) halusin ymmärtää pyhän kolminaisuuden, samoin halusin tietää miksi Jumalan väitetään olevan kaikkivoipa jos hän² ei kerran sitä ole, ja esitin monia muitakin kysymyksiä joita yhä esitän. Minä, kuten Ozzie Freedmankin, mietin jo 10-13 vuotiaana miksei Jumala, jos hän kerran on kaikkivoipa, voi tehdä mitä hän haluaa? Tai vaihtoehtoisesti; miksi Jumala vaatimalla vaatii, että häneen, hänen poikaansa, hänen astraalihahmoonsa ja hänen armollisuuteensa on pakko uskoa päästäkseeen edes kyläilemään hänen luonaan?

Kerran eräs uskovainen hyvin neutraalisti, kuin kyse ei olisi mistään suuresta asiasta, vaikka se hänen näkökulmastaan sitä olikin, sanoi että minä ja hindut, muslimit jne. joudumme kadotukseen - sinällään lievä tuomio, kun ottaa huomioon mielikuvamme helvetin tuskista, kadotus kuulostaa siltä kuin autokuski jättäisi sinut bensa-asemalle kahvia ryystämään kun muut jatkavat matkaa kohti Paratiisia. Kysyin tältä uskovaiselta, että miksei kaikkivoipainen Jumala, jonka piti olla armollinen, voinut ottaa taivaaseen muiden uskontojen edustajia. En saanut vastausta, kuten en ole saanut vastausta moniin minua jo lapsena askarruttaneisiin kysymyksiin, kysymyksiin joiden esittäjänä en ole ensimmäinen, enkä varmaankaan viimeinen. Monasti olen näitä kysymyksiä esittäessäni törmännyt siihen, että uskovainen vastaamisen sijaan alkaa moittia kysymyksiäni "Aina ateistit esittävät noita samoja kysymyksiä joilla yritetään haukkua uskovaisia.". Ei kyse ole siitä, ainakaan minun kohdallani, minä todella haluan tietää vastaukset ja mielellään sellaisessa muodossa, että voisin ne ymmärtää.

Ja tämä uskovaisten yhteinen omertan lain kaltainen vaikeneminen yhdistettynä uskontojen - varsinkin juutalaisuuteen perustuvien uskontojen - suvaitsemattomuuteen sai minut lopulta kokonaan luopumaan uskon tavoittelusta. Koska olin tuossa etsikkoajaksi kutsutussa tilanteessa aikana jolloin yhä kiisteltiin homouden sairausluokituksen poistamisesta - joka tapahtui 1981 - kristityt menettivät minut lopullisesti tuomitessaan julkisesti homoseksuaalisuuden. Ja koska minulla tuohon aikaan oli jonkinlainen, seksuaalinenkin, suhde toiseen poikaan en voinut liittyä lahkoon joka piti minua sairaana eläimenä³, eipä sikäli monessakin mielessä pidän eläimiä ihmistä parempina olentoina.

Mutta uskontunne, mitä se on? Miltä usko tuntuu? En tarkoita mitään latteita "Varmuus pelastuksesta/tuonpuolisesta elämästä/armosta jne." toteamuksia. Vaan jotain kuvausta henkilökohtaisen uskon sisäisestä olemuksesta, mitä se on? Pitäisi varmaan etsiä syvästi uskovainen runoilija, ehkä uskovainen runoilija osaisi kuvata uskoaan?

Haluaisin ymmärtää uskon, siis henkilökohtaisen uskon tunteen, en uskonnon, syvimmän olemuksen, mutta koska en kykene uskomaan mihinkään yliluonnolliseen, joudun tukeutumaan uskoviin, jotka taasen eivät joko suostu kertomaan, tai eivät vain osaa kuvata tuntojaan.

Pyhyyys taasen onkin eri asia, lainasin kirjastosta muutaman pyhyyttä koskevan teoksen (Kiitokset Puujalalle kirjavinkeistä.) ja pikaisella vilkaisulla ne vaikuttivat selventäviltä, tarkoitukseni on viikonloppuna lukaista ne, kunhan ensin olen nukkunut menneen viikon univelat pois.

Muutama mieltäni askarruttanut kysymys:

- Jos Jumala kerran on armelias, niin miksei hän sitten ns. anna armon käydä oikeudesta?
- Miksi suvaitsemattomuus kuuluu olennaisena osana uskontoja?
- Mitä hittoa se pyhä kolminaisuus oikein tarkoittaa?

¹ Pienet ne ovat yhä edelleen, muuten tiedoksenne: A.A. Milne oli nero.
² On mukava pitkästä aikaa kirjoittaa suomeksi, vaikken mikään hyvä kirjoittaja olekaan, kuitenkin esim. hän sanan kohdalla tunnen ylemmyyttä kaikkia näitä feminiini-maskuliini kieliä kohtaan.
³ Kukapa haluaisi kuulua joukkoon jossa häntä pidetään perverssinä paskana?

Miksei kukaan ole keksinyt kirjoitettuun kieleen yhtä sujuvaa kommenttitapaa kuin on ohjelmoinnissa? Alaviitteet eivät sellainen ole, ne ovat parhaimmillaankin ärsyttäviä.