Miehiset tunteet puhuttavat

Naiset usein valittavat kuinka heitä muokataan johonkin kiltin tytön muottiin jo lapsena. Mutta kyllä miehillekin asetetaan isoja oletuksia jo lapsena, kuten alta käy esille.

Lueskelin Millin blogia ja siellä oli keskustelua siitä etteivät miehet puhu tunteistaan, mikä osittain on pötypuhetta, mutta miehiähän saakin käsitellä yhtenä homogeenisenä ryhmänä, toisin kuin naisia.

Joillekin miehille tunteista puhuminen on suunnattoman hankalaa, ei tosin läheskään kaikille. Tämä johtunee siitä, että miehille on lapsesta asti opetettu ettei "oikea mies" kitise, itke tai ylipäätään puhu minkäänlaisista tunteistaan. Ja vaikken minä tuollaista taakkaa ole lapsuudessa vanhempieni osalta saanut kantaakseni, olen siihen oppinut, sillä kukaan ei elä pelkästään vanhempiensa vaikutuspiirissä. Minäkin sain ympäristön taholta oman osani tuosta "miehisyyteen" painostuksesta, ja - ei niinkään yllättävästi - kaikkein eniten minua painostettiin tuohon myyttiseen "miehisyyteen" jo ekaluokalta lähtien naisopettajien taholta.

Toinen seikka joka sai, ainakin minut, pitämään tunteeni sisälläni, oli se että pelkäsin keskustelukumppanin nauravan tunteilleni, sillä monasti koin omat tunteeni täysin järjettöminä, mitä ne tietenkin olivatkin, mikäli siis olisin ollut Mr. Spock. Opin siis jo ennen teini-ikää pitämään kaiken sisälläni ja järjestelemään itse mieleni liikeet, mistä taasen aiheutui ongelmia parisuhteissani varsinkin naisten kanssa. Ja mistä olisi voinut aiheutua mielenterveysongelmia ilman henkireikiäni, eli isääni ja kirjoittamista. Nykyset henkireikäni ovat vaimoni ja (huonojen) runojen, satujen ja ultra-väkivaltaisten tarinoiden kirjoittaminen.

Kun taas naiset ilmeisesti haluavat ratkaista tunteidensa kiemurat toisen ihmisen kanssa puhumalla.

Koska en ole nainen en tiedä opetetaanko naiset jo pikkutyttöinä tähän toimintatapaan, mutta vaimoni kanssa asiasta keskusteltuani sain kuulla, että ainakin häneltä jo pikku-pikku-tyttönä kyseltiin jatkuvasti tuota terapeuttien peruskysymystä: "Miltä sinusta tuntuu?" ja siihen oletettiin vastausta. Kyllähän moisella tavalla vaimoni oppi jo lapsena puhumaan tunteistaan, häntähän kasvatettiin siihen. Jos kaikki naiset ovat kasvaneet tuolla lailla niin ei ole ihme että he haluavat puhua tunteistaan.

Minulta ei, muistini mukaan, ole koskaan ole kysytty tuota kysymystä, ei edes jouduttuani koulupsykologin hoidettavaksi, silloinkin kysyttiin vain kysymyksiä jotka koskivat tulevaisuutta: "Kuinka aiot hoitaa tämän asian?", "Mitä aiot jatkossa tehdä?" jne. En muista edes vanhempieni koskaan kysyneen miltä minusta tuntuu, vaikka he sitten kun kerroin tunteistani kuuntelivatkin minua ymmärtäväisesti.

Opi siinä sitten puhumaan tunteista kun kukaan ei koskaan niistä kysy, päin vastoin, oletusarvo on ettet niistä puhu.

Paitsi sitten kun otat ja muutat yhteen naisen kanssa, silloin olisi yht'äkkiä opittava vuodattamaan puheena ulos kaikki tunteesi, muutoin olet kylmä, tunteeton ja huono puoliso.

Eli äitien ja isien pitäisi jo poikansa varhaislapsuudesta asti opettaa hänelle, että tunteistaan voi, saa, ja pitääkin puhua läheisten ihmisten kanssa. Ehkä seuraava sukupolvi naisia ei sitten valita siitä kuinka puhumatonta sakkia miehet ovat.

Itse olen oppinut puhumaan vaimoni kanssa tunteistani, mutta siihen tarvittiin aikaa ja erittäin traaginen käänne elämässämme, jollaista en kenellekään toivo. Mutta vieläkään en ala oma-aloitteisesti puhumaan tunteistani.

Miksei mieheltä kysytä, että mitä hän ajattelee siitä sun tästä asiasta, ehkä sillä lailla saa päänavauksen niistä mystisistä tunteista puhumiseenkin? (Ei tämä ei ole neuvo, vain vaimoni tapa kysella minulta.) Jos kyselee tunteista niin se sinällään tuntuu painostukselta, on melkein sama kuin kysyisi: Kerro ny äkkiä kaikki tunteittesi koukerot mulle, ni siitä mä tiiän minkälaiseen terapiaan sut lähetän! Sillä terapiaa sä tartteet!