Hiljaa leijuvat jalat

Siivoteessani löysin tälläisen vanhan runoni, jonka olen kirjoittanut päivä sen jälkeen kun keskosena syntynyt tyttäreni pääsi, 2kg, 200g painavana rääpäleenä (Huonoimmillaan hän painoi alle kilon), lastenklinikan teho-osastolta kotiin. En tiedä miten tämä muihin vaikuttaa sen verran henkilökohtainen asia tuo on, mutta tätä lukiessani minusta tuntuu, että joskus minäkin onnistun runoilussa vaikken runoilija olekaan.

Aamun roikkuva valo
lepattaa katulamppujen nöyrissä päissä
lumi kirskuu hiljaa leijuvien
jalkojeni alla
sairaalassa
pieni peputon olento
puetaan oravahaalariin
ja vihdoin, varovasti, hyvin varovasti,
viedään kotiin.

Tyttärelleni, 22.3.1990

P.S. Nyt se pieni rääpäle on 170 cm pitkä kapinallinen intelletkuelli, jonka hivenen myöhästyneestä teiniydestä löytyy kuvaus tuolta: Vauvasta raivoavaksi teiniksi. Onneksi hänen kohdallaan pahin on jo ohi, sillä nuorimmainen on nyt saapumassa pahimpaan vaiheeseen, tosin merkkien mukaan hän vaikuttaisi olevan helpompi tapaus kuin sisarensa.