Rikollisia ADHD luusereita...

Susanna Rahkonen kirjoittaa blogissaan: "ADHD-diagnooseilla elämään ja yhteiskuntaan sopeutuminen on hyvin vaikeaa ilman erityistä tukea."

Hmmm? Hyvin vaikeaa? Minä olen saanut lapsena MBD diagnoosin, joka myöhemmin aikuisena muutettiin ADHD & Lievä Tourette pariskunnaksi. Ja mitään tukea, jollei jatkuvaa koululuokasta ulos heittämistä ja naulakon alla seisottamista lasketa tueksi, en milloinkaan ole saanut, paitsi - näin jälkikäteen katsottuna - yllättävän pitkäpinnaisilta vanhemmiltani. Ja siitä huolimatta olen sopeutunut suhteellisen hyvin yhteiskuntaan ja mielestäni olen jopa yhteiskunnan kannalta hyvinkin hyödyllinen. Nykyisin olen - ainakin toistaiseksi, valtio kun vastustaa "epätyypillisiä työsuhteita" teettämällä huomattavan paljon määräaikaisuuksia - valtion virkamies ja samaan aikaan pyöritän yhtenä osakkaana omaa yritystä. Tai tarkemmin ajatellen olen tavallaan osakkaana kahdessakin yrityksessä mikäli musiikin tekeminen lasketaan mukaan.

Totta kyllä, minulla on ollut omat ongelmani. Riitaannuin ala-ikäisenä vanhempieni kanssa ja käytännössä häivyin jo teini-ikäisenä maailman turuille. Olen asunut kaduilla ja tehnyt kaikenlaista pikkurötöstelyä pitääkseni itseni viinassa, tupakassa, pillereissä ja miedoissa huumeissa. Ja muutenkin on tullut huomattavan paljon toilailtua, enemmän tai vähemmän rikollisesti, elämän varrella.

En tiedä kuinka paljon tuo meuhkaamiseni nuorena johtui ADHD:sta (Josta diagnoosista en oikeastaan pidä, MBD diagnoosi sentään oli käsittääkseni neurologin ja psykiatrin pitkällisten tutkimusten jälkeen antama, ADHD annettiin vain psykiatrin vai oliko se psykologin, en oikein ottanut koko juttua kovinkaan vakavasti, lyhyen arvioinnin perusteella.), eikä sillä diagnoosilla oikeastaan ole mitään merkitystä, enemmän on merkitystä sillä, että omin avuin jätin ne piirit ja aloitin opiskelun ja uuden elämän.

Mitään hoitoa, tai lääkitystä en ole missään vaiheessa hakenut. Lääkitystä mietin yhdessä vaiheessa, mutta koska taustallani on lääkkeiden ja muiden päihteiden väärinkäyttöä, päätin etten käytä mitään lääkkeitä jollei ole pakko. Nousin itse järjestämästäni suosta omin avuin, mikä ei ole niin iso juttu kuin miltä se kuulostaa, se oli vain elämäntavan muutos, pitkälti samanlainen tapahtuma kuin taannoinen tupakanpolton lopettamiseni, ei sen kummempi juttu.

En pidä siitä, että ADHD diagnoosi on kehkeytynyt luuseri-rikollisen synonyymiksi. Ei kaikkia ADHD ihmisiä voi niputtaa samaan kategoriaan, kuten ei muitakaan ihmisiä.

Kyse kaikilla ihmisillä on siitä kuinka elämänsä haluaa elää. Uskoisin, että sillä millaisessa ympäristössä lapsi on kasvanut on itse asiassa suurempi merkitys hänen tulevaisuudelleen kuin vähäisellä neurologisella vammalla.

Tietenkin olen erittäin tyytyväinen että poikani, jolla myöskin on diagnosoitu ADHD, on koko elämänsä ajan saanut tukea koulunkäyntiin yms. elämän alueisiin. Mutta yhteiskunnan ja vanhempien tuki on vain TUKEA, omaa elämäänsä koskevat päätökset on kaikkien meidän itse tehtävä.

Ylipäätään mielestäni ADHD on diagnoosi, jota nykyisellään jaellaan vähän jokaiselle joka ei koulussa kaikkia opettajia miellytä. Hivenenkään keskivertomassasta poikkeavat lapset (Ja aikuisetkin) passitetaan aivan liian helposti psykologille, joka lätkäisee kaikille potilailleen jonkin leiman -- pakkohan niissä on jotain vikaa olla kun ne hänen hoidettavakseen on lähetetty.

Heh, kun kyse on Rahkosen blogista, niin: Olisikohan prostituoituja käyttävien miesten aika hankkia itselleen ADHD diagnoosi lähimmältä psykiatrilta tai psykologilta ja sitten seliteltävä: "Emmä mitään itelleni ja himoilleni voi, m'oon ADHD potilas..."