Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Kouluttamattoman unix/linux adminin ja örveltäjän mielipiteitä herranties mistä.

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Intohimosta parisuhteessa

Lueskelin tuota blogia: Pari suhdetta, ja keskustelin vaimoni kanssa asiasta. Emme keskustelleet pettämisen etiikasta tai pettäjän moraalista, se keskustelu on käyty jo kauan sitten. Pitäisi oikeastaan sekin keskustelu käydä uudelleen, en nimittäin saa mieleeni mihin tulokseen tulimme. Ilmeisesti hyvän parisuhteen yksi tärkeä osatekijä on huono muisti...

Lähinnä keskustelimme intohimosta, kumpikaan meistä ei ymmärtänyt ajatusta siitä, että parisuhteessa ajan myötä tapahtuva intohimon väheneminen kuuluu asiaan. Olemme olleet kohta kaksikymmentä vuotta parisuhteessa ja yhä edelleen monasti käyttäydymme kuin vastarakastuneet kakarat. Ainoa ero alkuaikoihin verrattuna lienee se, että koska tunnemme hyvin toisemme ei sellaista häpeää, jota alkuaikoina vielä esiintyi, omista haluista tai tarpeista ole, joten hurjastelukin on huomattavasti nautinnollisempaa ja rajumpaa :)

Mutta ehkä se harmaa arki iskeekin joskus neljänkymmenen vuoden yhdessäelon jälkeen?

Totta kai välillä on aikoja jolloin ei jaksa tai ei ylipäätään haluta, mutta niiden hetkien kesto on kumma kyllä vuosien saatossa molemminpuolin lyhentyneet. En ymmärrä miksi muka intohimo olisi poissuljettu pitkässäkään avioliitossa? Eihän se toinen ole vuodesta toiseen täysin sama ihminen, ihminen muuttuu ajan kuluessa, vaikkakin perusluonne pysyy samana. Ehkä kyse on, kuten elämässä ylipäätään (Kiitoksia Palin Zon kommenttisi syystä tai toisesta piristi minua. Elämä tuntuu taas mukavalta :), siitä miten mihinkin asiaan suhtautuu. Jos pitää puolisoaan itsestäänselvyytenä ja sitä miten, miksi, milloin ja missä seksiä - tai mitä tahansa muutakin - harrastetaan, niin tuleehan kaikesta pakkopullaa ennemmin tai myöhemmin.

Kun tietää, että voi menettää toisen puoliskonsa milloin tahansa, sitä alkaa elää hänen kanssaan huomattavasti vapautuneemmin. Toinen on tuossa nyt, jollei sano mitä ajattelee tai halaa, tai mitä ajatuksia mielessä nyt vaelteleekaan, niin huomenna ei välttämättä ole enää siihen mahdollisuutta. Kun kipeästi sisäistää toisen menettämisen mahdollisuuden se muuttaa moniakin asioita elämässä.

Ikävä kyllä mekin opimme tämän vasta kantapään kautta, mutta toisaalta olimme kovin nuoria aloittaessamme seurustelun.

Mutta vaimo on jälleen kotona, täytyy mennä, kaipaan hänen ärsyttävän äänekästä tapaansa mutustella sipsejä...

2 Comments:

At 6:55 ip., Anonymous Toivon äiti said...

Uusi blogituttavuus ja heti voin todetan että olenpas kanssasi AIVAN samaa mieltä tästä tekstistä.
Meilläkin keskusteltiin eilen tuon blogin jutuista ja ihan samoin johtopäätöksin. Et ehkä kuitenkaan ole minun mieheni :)

Olisko se sitten todellista rakkautta, kun se ei haalistukaan vuosien yhdessäolon jälkeen? Tiedä häntä, mutta onnellisia tilanteestamme saamme olla, kumpikin (tai siis kaikki neljä)...

 
At 8:12 ip., Blogger Zepa said...

Uskoakseni ratkaisevaa on se, että sisällä itsessään on tietoisuus joka hetken ainutlaatuisuudesta ja siitä, että oikeasti oma tai toisen elämä voi loppua milloin vain. Tavallaan siis ymmärrys siitä, että jos kaikki on hyvin ja hienosti, silloin on syytä vaan nauttia siitä eikä märistä, koska muunlaisia hetkiä on tulossa ihan tarpeeksi.

Ei, en ole tehnyt galluppia tästä. Muistelen vain ... juttuja :)

 

Lähetä kommentti

<< Home