Sankareitani

Tästä nyt tuli pirun paatoksellinen ja henkilökohtainen teksti, mutta väliäkö tuolla? Jaa, niin normaalisti en kiroile edes puheessani, mutta tähän tekstiin kiroilu tuntui sopivalta.

Viikonloppuna minulle tokaistiin: "Etkö sinä kunnioita ketään?"
Mikä pisti minut miettimään asiaa, epäilemättä annan sen kuvan etten kuvia kumartele, mikä pitääkin paikkansa, muttei se tarkoita ettenkö kunnioittaisi ketään tai mitään. Kunnioitan moniakin ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Lähipiirini ulkopuoliset ihmiset joita kunnioitan ovat tehneet jotain merkittävää, kuten Rosa Parks, joka muistetaan siitä ettei hän suostunut siirtymään bussissa mustille varatulle penkille, mutta joka teki paljon muutakin kansalaisoikeusjärjestössä. Samaan kategoriaan kuuluvat kaikki kansalaisoikeuksien puolesta taistelleet/taistelevat ihmiset.

Itse asiassa suurin osa kunnioittamistani ihmisistä on ollut tavalla tai toisella kapinallisia tai muuten vain potkineet tutkainta vastaan.

Kerro minulle millaisia ihmisiä kunnioitat, niin minä kerron millainen olet ;-)

Ihmiset joita kunnioitan erittäin paljon, pidän heitä jopa sankareinani, ovat "tavallisia" ihmisiä. Joiden teot useimmiten unohdetaan, tosin Lavin ja J.Karjalaisen tapaiset ihmiset (Ja monet muutkin artistit/taiteilijat) muistavat heitä. Monasti arjensankaruus (Miksi siinä pitää olla tuo vähättelevä arki sana? ) mainitaan ohimennen mediassa ja sitten keskitytään jonkun tuurijuopon sankaritekoon, hän kun on hankkinut itselleen mitalin kaulaan keikkumaan.

Yksi kunnioittamistani ihmisistä on äitini. Hänellä oli elämänsä alussa pari pahaa ongelmaa; hän oli hyvin köyhistä oloista ja hän oli nainen, aikana jona käyhyys oli häpeällistä ja naisen tuli mennä naimisiin. Silti hän onnistui opiskelemaan itselleen hyvän ammatin ja työuransa aikana paransi epäilemättä tuhansien ihmisten elämänlaatua ja työuransa loppuvaiheessa saattoi ihmisiä kunnialliseen kuolemaan, mikä tunteelliselle ihmiselle oli selvästikin henkisesti hyvin raskasta, mutta hän koki sen velvollisuudekseen. Häneen verrattuna minä en ole tehnyt muuta kuin soittanut suutani. Äitini on yksi rakastettavimmista ja kunnioitettavimmista ihmisistä mitä tiedän.

Isäni... Parikymmentä vuotta sitten setäni kertoi isästäni asioita, joita en aivan täysin osannut silloin arvostaa. Viisi henkeä asui pienessä kellarihuoneessa, josta he pääsivät oikeaan taloon vasta kun kaikkien lasten palkat oli käytettävissä. Lapset lähtivät heti kynnelle kyettyään isänsä tai äitinsä avuksi töihin. Isäni sai varttua kymmenvuotiaaksi ennen kuin joutui aloittamaan ensimmäisessä omassa työpaikassaan, minkä lisäksi hän halusi käydä koulua. Noin oli varmaankin monessa perheessä 30-40 luvuilla, ja joillakuilla vielä tänäpäivänäkin, ei siinä mitään uutta. Eikä siinä, että hänkin opiskeli itselleen insinööriammatin ollen päivät koulussa ja sen jälkeen täyden päivän raskaissa töissä, moinen oli hänen sukupolvessaan hyvinkin yleistä, tosin yleisempää se oli ns. suurissa ikäluokissa.

Mutta setäni kertomuksessa oli yksi asia, jonka kunnioitettavuuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Kuulemma (Olin pikkuvauva isäni isän kuollessa.) isoisäni oli väkivaltainen mies, lähes heti kun pojat olivat syntyneet hän alkoi mäiskiä heidän selkäänsä paksulla metallisolkisella vyöllä ja avokämmenellä, joskus ihan vain varmuuden vuoksi, sillä: "Kyllä ne pojat kuitenkin ovat jotain pahaa tehneet...". Hyvällä päällä ollessaan hän piti vyön metallisoljesta kiinni mätkiessään, eikä mätkinyt sillä.

Setäni mukaan heidän isoisänsä, minun iso-isoisäni oli kasvattanut lapsensa samalla tavalla, joten kyse oli opitusta tavasta.

Tuollainenkaan käytös ja lapsuus ei ole epätavanomaista vieläkään.

Mutta, minun syntyessäni, isäni oli luvannut veljilleen ja äidilleni, ettei hän ikinä lyö, tai henkisesti tapa lastaan. Minkä lupauksen hän on pitänyt. Hän ei ikinä ole käyttänyt väkivaltaa, eikä ikinä ole sanoillakaan lyönyt - arvostellut kylläkin, mutta arvostelu kuuluu elämään - minua, vaikka monasti olisi ollut aihettakin, olin nimittäin aikamoinen idiootti nuorena miehenä.

Suurin syy miksi kunnioitan isääni, hänen muiden oivien piirteidensä lisäksi, on siis se, että hän katkaisi sukupolvia jatkuneen väkivallan kierteen. Ja näin tehdessään hän teki minun, lasteni ja epäilemättä monien tulevien sukupolvien elämästä huomattavasti paremman kuin minua edeltävien sukupolvien. Ja se jos mikä on kunnioitettavaa, sillä hän luopui kokonaan oppimastaan tavasta kasvattaa lapsia ja opetteli (loi?) suvussani täysin uuden kasvatustavan, apuna hänellä oli äitini jonka lapsuus oli tältä osin aivan erilainen. Vittu, et mä rakastan ja kunnioitan sitä äijää!

Ja pienisuurimies lähipiiristäni: Äitini isä, Pappani. Mies, joka lähetettiin tienaamaan oma leipänsä jo seitsenvuotiaana, mies joka ei ollut oikeaa koulua käynyt päivääkään ja joka omin neuvoin opetteli lukemaan ja jolla oli sammumaton tiedonjano, mies joka keski-ikäisenä neljän lapsen isänä lähti sotaan, haavoittui pahasti ja palasi sinne, "Kun oli pakko, isänmaa oli hädässä." Ja elämänsä toisesta sodasta palattuaan hän oli pasifisti, joka sanoi minulle: "Minä joudun helvettiin, ihmisten tappaminen on aina synti." Viimevuosisadan alun mies, joka kasvatti tyttärensä uskomaan itseensä ja hankkimaan ammatin ja oman uran ja joka ilmoitti tyttärilleen repivänsä vaikka selkänahastaan rahat heidän koulutukseensa, jonkinlainen feministi siis.

Perkele oli hänen lempisanansa ja hän piti sanaleikeistä ja sanailukisasta. (Jossa hän heitti meille lauseen, jota oli jatkettava niin, että siinä oli joko alku-, tai loppusointu ja tarinan täytyi jatkua, irrallisia lauseita ei hyväksytty. Itse hän kykeni lausumaan pitkiä pätkiä kalevalamitassa, vaikkei tietääkseni koskaan ollut lukenut kalevalaa.) Pieni mies, joka omien sanojensa mukaan eli ihan piruuttaan syöpänsä todennutta lääkäriä pidempään. Kunnoitettava äijä hänkin.

Itse asiassa kaikki sotiemme veteraanit ovat sankareita, ikävä vain, että heitä ja heidän mainettaan käyttävät hyväkseen ihmiset jotka eivät ole heidän arvoisiaan. Ihmiset kuten uusnatsit ja muut Tony Halmeet.

Kunnioitan vaimoani, jonka lapsuus oli monella tapaa, tosin eri syistä, vähintäin yhtä rankka kuin isänikin lapsuus ja joka on itkenyt kanssani kuollutta lasta, kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa ja silti hän on selvinnyt siitä kaikesta ja kasvattanut kanssani kolme lasta, joita kunnioitan ja rakastan enemmän kuin he arvaavatkaan.

Itse asiassa, vittu, mä kunnioitan lähes kaikkii ihmisii ja tätä vitun elämää jota me joudutaan elään.