Psykiatrisen hoidon lyheneminen ei näytä lisänneen itsemurhia. (HS 15.42006)

Julkaisen tämän vaimoni luvalla ja hän on itsekin kirjoittamassa kokemuksistaan omasta näkökulmasta. Mahdollisesti, koska hän on parempi kirjoittamaan kuin minä, saamme aikaiseksi kirjan...tiedä siitä sitten.

15.4.2006 Hesarissa oli uutinen joka oli otsikoitu: Psykiatrisen hoidon lyheneminen ei näytä lisänneen itsemurhia. Siltähän se tuon tutkimuksen mukaan epäilemättä näyttää. Tutkimuksessa tosin keskityttiin vain "pian hoidon jälkeen tapahtuneisiin itsemurhiin.", eli viikon sisällä kotiutuksesta tapahtuneisiin itsemurhiin. Tutkimus koski vuosien 1987- 2001 väliä, ja koska minulla on tuolta aikaväliltä kaksikin kokemusta asian tiimoilta kirjoittelen henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Vuonna 1988 vein erään tuttavani pitkään jatkuneiden mielenterveysongelmien johdosta terveyskeskukselle ja tuskastuttavan pitkän odotuksen jälkeen - ohimennen sanoen tuo jonotusaika on vielä pidentynyt tuosta 2000-luvulle tultaessa, huolimatta hoitotakuusta - sain hänet vaatimaan pääsyä päivystävän psykiatrin pakeille, jonne hän pääsikin ja hoitojakso alkoi. Hän oli sairaalassa nelisen kuukautta, mutta aina käydessäni hän sanoi ettei käytännössä saa mitään hoitoa ja hänestä tuntui ettei kukaan ota häntä vakavasti.

Lopulta hänet passitettiin pois osastolta avohoitoon, joka koostui parin viikon välein tapahtuvasta terapiasta ja lääkkeistä. Ja ei, hän ei tehnyt itsemurhaa viikon kuluessa kotiutuksesta. Hän sinnitteli lähes puoli vuotta ja kun oireet - pitkälti johtuen siitä ettei hän enää ottanut lääkkeitään, eikä tullut toimeen terapeuttinsa kanssa - jälleen pahenivat yritin patistaa häntä takaisin sairaalaan. Sain häneltä vastaukseksi: "Vittuako mä siellä? Ei siellä kukaan ota mua vakavasti, ne vaan pitää vankina siellä toivoen, että haluan itse sieltä pois." En saanut häntä lähtemään sairaalaan ja vähän myöhemmin hän teki itsemurhan. Mutta koska kotiuttamisen ja itsemurhan välillä oli pitkähkö aika ei se käsittääkseni näy tuossa tutkimuksessa.

Useita vuosia myöhemmin vaimoni alkoi osoittaa samoja oireita. Ja ikäväkseni minun on myönnettävä, että koska minulla oli huonoja kokemuksia mielenterveyshoidosta yritin itse auttaa häntä ja kerroin oman, hyvin negatiivisen, käsitykseni hoidon tasosta, mikä pahensi asiaa, sillä hän, tietäen mielipiteeni, yritti näytellä terveempää kuin olikaan.

Mutta lopulta emme voineet kuin myöntää hänen tarvitsevan ammattiapua, joten vein hänetkin hoitoon ja hänet otettiin sisälle vakavan masennuksen takia. Ensimmäinen hoitojakso oli lyhyehkö, kuukauden mittainen ja hän tuntui huomattavasti pirteämmältä kotiutuessaan. Mutta jo joitain kuukausia myöhemmin sairaus uusiutui ja hän pääsi uudelleen hoitoon. Tällä kertaa hoito tuntui toimivan, mitä nyt ongelmaksi muodostui se, että hänen todelliset fyysiset sairautensa kuitattiin mielenterveysongelmien piikkiin, kuten tehdään yhä edelleenkin. Hänen piti lähes kuolla ennen kuin sai sairaalassa ollessaan hoitoa fyysisiin sairauksiinsa. Ilmeisesti mielenterveysongelmat värittävät ihmisen lääkäreidenkin mielessä vain, ja pelkästään, mielenterveyspotilaaksi ja näin ollen he uskovat, että potilaan kaikki ongelmat johtuvat mielestä. Pitkän hoitojakson jälkeen tapahtunut kotiuttaminen psykiatriselta osastolta tuntui kaikista osapuolista oikealta ratkaisulta. Ja kului useita vuosia ilman suurempia ongelmia.

Ja kun hänen sairautensa lopulta - nykyään tiedän, että vääjäämättömästi - puhkesi uudelleen otettiin hänet sisälle psykiatriselle osastolle ja nyt diagnoosi vaihtui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi (Joka tunnettaneen paremmin maanis-depressiivisyytenä.). Muutaman viikon hoitojakson jälkeen hänet kotiutettiin, ilmeisesti liian aikaisin. Ja tästä kotiutuksesta alkoi hoitojakso jonka hoidin minä, täysin alalle kouluttamaton ihminen.

En mene yksityiskohtiin, mutta mainittakoon, että tänä aikana hän useasti puhui itsemurhasta vapautuksena ja syvästi uskovaisena ihmisenä rukoili kuolemaa. Ja minunkin henkinen kanttini oli lujilla, olihan minun hoidettava sairasta, syvän masennuksen kourissa kouristelevaa ihmistä ja kolme pientä lastammekin kaipasivat huomiota ja hoitoa. Siiinä sivussa minun oli yritettävä jaksaa hoitaa työni, vaikka ajatukseni pyörivät täysin kotiasioissa. En olisi halunnut lähteä kotonta edes tuon yhdeksän tunnin ajaksi, minkä työ matkoineen vei. (Pidin parhaani mukaan huolen, että hän nukkui päivät minun ollessani poissa, sillä pelkäsin hänen vahingoittavan itseään.) Jatkuva valvominen ja keskittyminen muuhun kuin työhöni johti siihen, että työni kärsi siinä määrin, että silloin alkoivat vihjailut erottamisesta. (Minkä silloinen työnantajani myöhemmin toteuttikin, tosin osana isomman porukan irtisanomista.) Lopulta sain pakotettua psykiatrisen sairaalan ottamaan vaimoni takaisin osastolle. Jolloinka vihdoin saatoin levätä, sillä vanhempani tulivat apuuni lastemme hoidossa, mistä olen heille suuresti velkaa, en tiedä kuinka olisin jaksanut ilman heitä.

Ja koska vaimoni ei koskaan tule varsinaisesti terveeksi, olen vuosien varrella käynyt tämän saman ruljanssin useaan kertaan lävitse, jopa niin usein, että pidän täysin normaalina sitä, että joudun toimimaan aviomiehen ja isän roolin lisäksi mielenterveyshoitajana -- olkoonkin että huonona sellaisena. Itse asiassa olen miettinyt hakeutumista alalle, ehkä jos olisin koulutettu alalle voisin auttaa vaimoani huomattavasti paremmin. Mutta asia on jäänyt, koska me käytännössä elämme minun palkallani, joten on taloudellisesti mahdotonta vaihtaa alaa suhteellisen hyvin palkatulta teknologia-alalta huonosti palkatulle sairaanhoitoalalle ennen kuin lapset ovat muuttaneet pois kotonta, sillä elämme jo nyt kädestä suuhun.

Kuinkahan moni muu on tahtomattaan joutunut läheisensä hoitajaksi? En oikein jaksa uskoa, että tarinamme olisi jotenkin ainutkertainen.

Mutta lopuksi on todettava ettei tämä meidän yhteiseloamme varjostava sairaus ole sitä määrittelevä osa, päinvastoin, se on ehkä omalla kieroutuneella tavallaan parantanutkin suhdettamme, tekemällä meistä läheisempia kuin ehkä muutoin olisimme.

Ja koska sairauden pahempien oireiden puhkeamisten välillä on vuosia jolloinka vaimoni on vähintäinkin yhtä kykenevä päätöksiin kuin minäkin ei suhteessamme ole päässyt käymään niin, että hän olisi joutunut lapsen asemaan. (Tuntien luontaisen laiskuuteni ja mukavuudenhaluni, olisin ehkä itse jäänyt hoidettavan pojan asemaan ilman näitä tapahtumia.) Päinvastoin, me yhä edelleen teemme kaikki tärkeät päätökset yhdessä.

Ainoa mikä asiassa ottaa päähän on se, että koska kaikkina näinä vuosina olen kokenut, että tapahtui mitä tahansa on minun jaksettava ja tapani vitsailla vakavillakin asioille on ilmeisesti antanut lapsillemme minusta tietyiltä osin tunteettoman vaikutelma, vaikka he toki käsittävät minun rakastavan heitä.