Hulluuden haudalla

Tänä yönä olen humalassa, laskuhumalassa, eikä minulla ole mielipiteitä. Kenelläkään humalaisella ei tulisi olla mielipiteitä, ainakaan kiivaita sellaisia, puukot ja kirveet vihuvat tässä maassa muutenkin turhan tiuhaan.

Kun olin lapsi pelkäsin, päällimäisenä oli aina pelko jota vanhempien turvallinen sylikään ei vienyt pois. Pelkäsin pimeää, mörköjä sängyn alla, kuuman peiton tuolla puolen vaanivia jäisiä käsiä, jotka olivat valmiit heti tarttumaan peiton alaisen turvallisen maailman tuolle puolen eksyneeseen jäseneen. Pelkäsin poliisia joka ampui miehen telkkarissa, ydintalvea, vampyyrejä ikkunan takana. Lapsuus on pelkoa. Pelkoa jota vanhempien turvallinen sylikään ei vie pois kuin htekeksi. Sitä tietää aikuistuneensa kun tajuaa aikuisten pelkojen olevan pienempiä, hallittavissa. Kun on selvinnyt lapsuudesta ilman pahempia haavoja sitä kestää mitä vain mitä aikuisuus tuo tullessaan, lapsuudesta päällimäisenä jäi mieleen pelko, eikä kukaan auta: "Ei mörköjä ole olemassa!" Mutta kun niitä on! On! On! On! Uskokaa herranjumala jo että niitä on! Ja aikuiset tietävät että mörköjä on, maailma on täynnä mörköjä joiden tekoja lapset eivät kykene edes kuvittelemaan, miksi me siis valehtelemme lapsillemme? Miksi väitämme ettei mörköjä ole? Mörköjä on ja niiden kieltäminen vain luo turvattomuutta.

Mikä siinäkin on, että jos kulkee lapsuutensa läpi löytää elämiä joita ei muista eläneensäkään?

Humalassa, öisen humalan yksinäisessä hiljaisuudessa sitä hulinoivan porukan keskellä miettii mitä tekisi, eikä juurikaan välitä muista. Kuvittelee olevansa muita parempi, viisaampi, moraalisesti korkeampi. Istuu, vetää bisseä ja puhuu paskaa. Rakastan sanoja. Syötän heille sanoja joita en itsekään ymmärrä: skolastiikka, eideesia, Konfutse. Kerron tarinoita joissa kärpäset ottavat ihmisen muodon, syövät aurinkoni ja antavat elämäni veden lahjaksi. Emme me pyhiä ole, vaikka usein niin luulenkin. Pidän sanoista jotka eivät vie mihinkään. Ymmärtämättömyyttäni niistä pidän, suhteellistamattomuus, kieleni kannat irroitettiin kauan sitten, kieleni kulkee omia polkujaan aivoistani eronneena, enkä tiedä mitä se löytää. Nämä metaforiset olennot, jotka raivoavat meille, pomminvarmat retoriikat vetävät sielustamme esiin vihan, kuinka kauan me vielä kestämme? Rikon sääntöjä koska en ole niitä opetellut, puhelin, massiivinen vihreä puhelin josta arvottiin numeroita kuin lottomasiinassa kummallakin tv-kanavalla lauantaisin. En kirjoita kaunista kieltä, kirjoitan vitun jos niin haluan, kiedon sen munasarjoineen kyrvän ympärille ja tungen kohtuun. Kirjoitan nussia jos haluttaa, vedän sen hikiseen käteen - vasen on kuin vieraissa kävisi - ja pyyhin likaiseen paperiin, pölyiseen näyttöön. Vitut estetiikasta, kielen heleydestä, miettikööt oikeat runoilijat kielen estetiikkaa, minä kirjoitan ja minä puhun. Kirjoitan mitä kirjoitan ja puhun mitä puhun.

Muut sammuvat, menevät nukkumaan, yritän innostaa heitä jatkamaan bileitä, siinä onnistumatta, mutta yritän kuitenkin.

Ja kun lopulta luovutan ja nousen ylös, avaan telkkarin ja löydän vanhan dokumentin kloonatusta Dolly lampaasta. Dokumentissa haastatellaan tutkijaa jolla on huomion kiinnittävä kaljutukka, ns. munkki-, tai Osmo Soininvaara-tyyli: taka-, ja keskiraivolta raivoisan kalju pää ja tuota kaljua kohtaa ympäröi kananpojan untuvia muistuttava pehko joka korostaa sitä kiiltävää kaljua. Tutkijan puheet menivät täysin ohi aivojeni, tuijoitin vain tuota "pellavapäätä" ja uskon vakaasti, että vasemmanpuoleinen hikipisara tavoitti kulmakarvat ennen oikealta tulevaa kanssakilpailijaansa. Että, jos hän on onnistunut kloonaamaan kokonaisen karvaisen nisäkkään, niin eikös olisi mahdollisuuksien rajoissa parin hiuksen kloonaaminenkin? Tai sen pään täysin kaljuksi ajaminen?

Nykymaailmaa hallitaan savulla ja peileillä, välkehtivillä kuvilla; tietoliikenteellä, sen me hallitsemme. Meillä ei, kuten Mr. Mojo Risinin sukupolvella, ole puolellamme numeroita, eikä aseitakaan, mutta me hallitsemme tietoliikenteen.

Mitä jos me kaikki nörtit menisimme lakkoon, ajaisimme koneet alas ja lähtisimme kotiin odottamaan?

Tähän on tultu.

Ja tästä me pidämme kiinni.