Kun ylpeys jättää...
Runotorstai
----------------
Kuljen eloni sydänmaan taa, väsymykseni rajoille.
Orava yössä päästelee ääniä, kuin leikkisi zipolla.
Naapurin pihalla maatuva patsas tuijottaa minua.
Suru tahrii hanhenselkäni, eikä mikään valu pois.
Elämäni ajan olen elänyt keskiviikkoa.
Mikä tekee minusta niin hullun, että yhä uskon ihmisyyteen?
posted by Johannes Knektman @ 05:27
3 Comments:
Heips, uusi tuttavuus! Hiukan alakuloinen runosi nyt. Väsyneenä. Vain keskiviikkoa. Uskot siksi, että itse olet hyvä.
Jep, olen hyvinkin alakuloinen, en ole nukkunut kunnolla kohta kuukauteen, vaimoni suhteeellisen vakava sairaus näyttää näillä näkymin puhjenneen esiin tyttäressänikin ja sain torstaina kuulla olevani kelvoton luovuttamaan verta.
Mutta kyllä mielialani hivenen paremmaksi muuttuu kunhan saan jälleen nukuttua.
Runo koskettaa, varsinkin kun luin edellisen kommenttisi. Keskiviikko on niin arkinen kuin olla voi.
Lähetä kommentti
<< Home